Minä, Cristian

Alician näky Cristianista pintakerronnan alta.


---

Cristian karjui raivosta. Hänen miekkansa upposivat demonien punertavaan lihaan kuin kuuma veitsi voihin. Ympärillä oli tulta. Kivinen maa paloi, eikä punertavaksi tulesta ja kuumuudesta värjäytyneen savun läpi erottanut kuin parin kymmenen metrin päähän joka suunnasta kohti juokseviin demoneihin ja lähemmäs raahautuviin ihmisruumiisiin.

Cristianin vaatteet olivat riekaleina ja värjäytyneet kuivuneesta verestä. Näkyvillä olevat haavat joka puolella kehoa olivat lakanneet vuotamasta, vaikkakin edelleen avonaisia, suurimmat niistä hänen tumman punaiseksi värjäytyneissä käsissään.

Näytti kuin hän olisi taistellut ikuisuuksia.Vain Cristianin suu edelleen sylki verta.

Cristianin edessä, jossain savuverhon takana, seisoi vaaleatukkainen nainen ja tyttölapsi. He katsoivat Cristiania, mutta eivät tehneet elettä hänen luokseen päästäkseen.


Ilmassa oli palaneen lihan haju. Naisen ja tytön vatsan alue oli värjäytynyt punaiseksi.
Syvän vihan läpi kaikkea demonivoimiin liittyvää kohtaan, Alicia silti tunsi kuin Cristian olisi halunnut olla kuin olennot joita vastaan taisteli. Tai ainakin sellainen hänen pitäisi olla.
---
Alician silmät olivat laajentuneet. Hänen kasvoistaan näkyi järkytys, jopa hieman pelkoa, hänen kääntyessään kohti Meredithiä..

Budapest

Palattuaan Afrikasta ja levättyään riittävästi sankarimme kuulevat isä Ferdinandolta, että Budapestissa tapahtuu jotakin kummallista. Kansa käy kirkossa paljon innokkaammin kuin ennen, mutta nurkissa kuiskitut juorut kertovat jostain synkemmästä - yöllä ei ole turvallista kulkea ulkona, ja ihmiset vain katoavat. Kansa ei käynyt kirkossa uskosta tai velvollisuudesta - he kävivät siellä pelosta.

Saavuttuaan Budapestiin sankarimme näkivät kahtiajakautuneen kaupungin - rikkaat kulkivat vaunuissaan, hajusteelta tuoksuen, ja köyhät kulkivat rääsyissään. Haju oli kuvottava - avoviemärit olivat köyhien ainoa vaihtoehto - ja löyhkän keskeytti vain rikkaiden parfyymien tuulahdukset. Läheisellä torilla fransiskaanimunkki saarnasi ahneuden syntiä vastaan ja moitti kirkkoa siitä, että se käyhistä huolehtimisen sijaan huolehti omasta rikkaudestaan.

Kaupungissa oli yksi suuri katedraali, ja sieltä sankarimme löysivät kaupungin johtavan kirkonmiehen, Kardinaali Victor Fazekasin. Ennen kuin hän otti sankarimme vastaan, hänen työhuoneestaan käveli vihaisena ulos paikallinen temmeliritarien mestari Ralf Gross. Keskustelussa hänen kanssaan ei selvinnyt mitään - hän uskoi kuolemien olevan Jumalan rangaistus syntisille. Jouduttuaan poistumaan saamatta lisätietoa, sankarimme menivät paikalliseen temppeliritarien taloon tapaamaan temppelimestaria.

Temppeliritarien talo oli vaatimaton, ja katedraaliin verrattuna jopa askeettinen. Ralf kertoi sankareillemme, miten demonit ja vamppyyrit kulkivat kaupungin yössä, ja miten kardinaali, uskoen niiden olevan Jumalan tuomio, kieltäytyi käyttämästä kirkonsotilaitaan kaupungin suojeluun. Hän myös kertoi, miten äänekkäimmät ihmiset, mielipidevaikuttajat olivat niitä, jotka katosivat.

Sankarimme päättivät virittää ansan - he menivät juttelemaan fransiskaaniveljelle, jonka olivat nähneet torilla, ja saivat selville, että hän ei tiennyt kuolemista, ja että hän oli ollut kaupungissa vasta joitain päiviä. Sankarimme saivat juuri vakuutettua hänet siitä, että hän tarvitsi suojelua, kun mustapukuiset olennot hyppäsivät ikkunan läpi (sankarimme olivat toisessa kerroksessa) ja käytävästäkin kuului melua. Nähtyään miekat hyökkääjien käsissä sankarimme vetivät aseensa ja tappoivat heidät. Heidän verensä oli liian vaaleaa ja maitomaista ollakseen ihmisen - hyökkääjät olivat vamppyyreitä.

Hoideltuaan huoneessa olevat vamppyyrit sankarimme hyppäsivät kadulle ja pakenivat käytävästä tulevia vamppyyrejä - mutta heitä ei pelastanut heidän nopeutensa, vaan heidän tiellensä hyppäsi demoni. Mutta demoni ei hyökännyt heidän kimppuunsa, vaan hyppäsi heidän ylitseen ja tappoi vamppyyrit. Tämän tehtyään se kysyi syvällä kurkkuäänellä "Keitä te olette", mutta sankarimme eivät halunneet keskustella vaan hyökkäsivät. Se ei käyttänyt kynsiään, ja niinpä hävisikin tappelun - mutta saatuaan kunnon iskon, se muuttuikin ihmiseksi!

Sankarimme kuulustelivat ihmistä, ja saivat selville tämän kuuluvan kadotettujen veljeskuntaan - he sitoivat demoneita itseensä jotta ne eivät olisi vapaina, ja pystyivät varastamaan näiden voimaa taistellessaan muuta pahuutta vastaan. Vladmir yritti teloittaa vangin kuultuaan tämän hyödyntävän demonivoimia, mutta muut estivät häntä. Sidottuaan Vladmirin he jatkoivat keskustelua, ja sopivat tapaamisesta veljeskunnan kanssa - he tarvitsisivat apua voittaakseen kardinaalin, jonka he kuulivat olevan vamppyyri. He myös pakottivat Vladmirin hyväksymään aselevon veljeskunnan kanssa kunne kardinaali oli voitettu.

Tapaamisessa ryhmät sopivat yhteistyöstä, mutta ennen sitä oli yksi asia täytettävänä: koska veljeskunnan jäsenten sisällä oli demoni, he eivät olleet kokonaan tästä maailmasta. Heillä oli kyky katsoa toista silmiin ja nähdä vilaus hänen sielustaan - ja niin saada käsitys siitä, millainen ihminen toinen on. Heidän johtajansa, Alicia, katsoi kaikkia silmiin, sai vilauksen heidän sielustaan ja samalla paljasti omansa, kunnes hän pääsi Meredithiin asti. Reaktio sielunkatseeseen oli huomattavasti voimakkaampi, koska se paljasti että he olivat sisaruksia - Meredith oli löytänyt kadonneen siskonsa!

Pois Afrikasta

Valitettavasti unohdin kirjoittaa tämän päivityksen ajoissa. Näin kesän jälkeen tapahtumat ovat pahasti hukassa, mutta näin lyhyesti: sankarimme löysivät Ngabi-heimon kylän vulkaanisesta laaksosta, ja houkuteltuaan esiin demonikuninkaan (Akaana-lintuolennon) tappoivat tämän. Tämän ruumiista he löysivät Salomon jalokiven.

Meredithin päiväkirja - osa 5

Vihdoinkin saimme Afrikasta sen mitä lähdimme hakemaankin. Olemme muutaman päivän päästä takaisin Vatikaanissa ja omalla tavallaan olen helpottunut että olemme takaisin täällä, vaikka antaisin mitä tahansa jotta voisin kadota Vatikaanin valvovan silmän alta. Toisaalta, vaikka pakenisinkin, niin tulen aina kantamaan merkkiä josta en pääse eroon...

Edelliset päivät ovat olleet itselleni henkisesti raskaita, sillä olen joutunut myöntämään itselleni, etten ilman tätä ryhmää (miehiä) olisi selvinnyt hengissä ja että he ovat pelastaneet henkeni monta kertaa. En sano että olen kiitollinen tai mitään, vaan sitä että saattaisinpa hyötyä heistä jotakin.

Tupsun jätin edelliseen kylään jossa viimeisimmäksi kirjoitin merkintäni. Ei Tupsun olisi ollut hyvä kulkea pitkin viidakkoa jossa ei ole varmaa tietoa, että olisiko sille ollut vettä. Kaipaan sitä ”pikkuista” tuhisijaa, mutta sen koti on täällä.

Kun saavumme Vatikaaniin ja viemme jalokiven, niin aion vaatia saada tietoa vanhemmistani, jotka Vatikaani on luvannut antaa minulle jos palvelen heitä. Koska joka tapauksessa joudumme reissaamaan ympäri maailmaa, niin samahan minun on siinä samalla etsiä vanhempiani...JOS he ovat oikeasti edes elossa, niinkuin Vatikaani väittää. Minun pitää olla ovela, jotta saan heiltä tietoa, koska en voi kiristää heitä, siinä en voita mitenkään koska olen heidän ”omaisuuttaan”.... #¤%”!/...

Voisin udella Vladimirilta tietääkö hän kuka on tällä hetkellä Vatikaanissa ”ylin” kuulustelija/ kiduttaja...(teksti paksunee ja muuttuu aggressiivisemmaksi) voisin käydä hieman....keskustelua hänen kanssaan. Viime kerrastahan onkin jo melkein vuosi...

Olen saanut koko merimatkan tähän asti olla rauhassa ja toivon että saan nauttia tästä hetkellisestä vapauden tunteesta ja tuulesta....Minusta pitää tulla vahvempi jotta voin saavuttaa pämääräni. Löytää vanhempani ja kostaa Vatikaanille!

Isä, muistan kun olin pieni tyttönen ja olimme juuri ryöstäneet jonkin kauppalaivan, niin sinä tulit luokseni vinosti hymyillen verta suupielessä. Säikähdin kovasti, koska pelkäsin että sinuun oli sattunut pahemminkin, mutta hymyilit ja näin että sinulta puuttui pari hammasta. Sinä vain totesit naureskellen ettei pidä surra irronneita hampaita, sillä nyt tilalle saa kultahampaat. Näin sitä lapsuudessani paljon, jos joltakulta irtosi hammas, hän sai kultahampaan tilalle...jos oli varaa. Tai jos jalka meni poikki, niin puujalka tilalle tai silmän paikalle silmälappu tai lasisilmä. Aina pystyttiin korvaamaan puuttuva osa jollain keinoin, eli ei tarvinnut huolehtia mitä tulisi menettämään, koska uutta tulisi tilalle, ehkäpä vielä jotain parempaa.

Mutta isä, kuinka minä saan sinut takaisin? Kuka voisi korvata sinut tai mitenkä voisin saada viattomuuteni takaisin? Olisitpa sinä nyt antamassa viisaita neuvojasi minulle, sillä en enää keksi muuta keinoa kuin armoton kosto...En tiedä pitäisitkö suunnitelmastani, olisiko se hyvä vai täyttä hulluutta...mutta toivon että jos epäonnistun, niin pääsisin sinun luoksesi. Rakastan sinua isä, vaikka löytäisinkin oikeat vanhempani, niin haluan sinun tietävän että olet ollut maailman paras isä, enkä olisi voinut toivoa parempaa!

Meredithin päiväkirja - osa 4

Jälleen kerran istun savimajassa, tosin tässä on lattia, joten parempi tämä kuin se edellinen. Vasen käteni on herkkänä ja haavaa polttelee jatkuvasti. Haluaisin repiä sidoksen irti ja raapia haavaa, mutta se vain hidastaisi paranemistani ja minä en aio kuunnella Johanin saarnaa siitä, kuinka haavani tulehtuu jne. Hänkin on niin monta kertaa joutunut parantamaan minua, että mietin joskus, miksei hän vain anna minun kuolla? Viimeisten viikkojen aikana olen todella monta kertaa, no kuollut, mutta myöskin ollut niin pahasti haavoittunut, että olisi ollut helpompi jättää minut kuolemaan....No se kuitenkin keksii vielä jotain kieroa! Osasyyhän oli hänen, miksi olkani on paketissa. Johan meni ja kesytti virtahevon! Ja vieläpä jotenkin epäonnistui siinä, että se virtahepo seurasi vain ja ainoastaan minua...Mutta jos taas toisaalta kannalta mietii, niin Tupsu pelasti minut. On siinäkin, oma sotahippo...

Lähdimme siis edellisenä päivänä edellisestä kylästä liikkeelle ja päädyimmä tänne. Tilanne oli sellainen että toinen heimo oli hyökännyt tänne ja ottanut kaikki vangeikseen. Kuten tavallista, hyökkäsimme kylään, mutta itse toimin Tupsun kanssa harhautuksena. Tein liaanista Tupsulle ohjaimet ja sidoin itseni tiukasti siihen kiinni ja pidimme valtavaa melua kylän ympärillä. Tilanne oli niin naurettava ja samalla aivan päätön, etten voinut muuta kuin nauraa aivan mielipuolisesti. Temppu onneksi toimi suhteellisen hyvin ja sain suurimman osan vihollisheimosta perääni. Aiemmin tosin Crisse kävi kidnappaamassa yhden heistä ja olin innoissani, kun luulin että pääsen kunnolla kiduttamaan sitä kuvatusta...kerran sain huitaista nyrkillä ja sitten iskinkin hampaan sille takaisin suuhun. Jos hyvin käy, niin se tulehtuu sinne...toisaalta sitten se onnistuu juurtumaan takaisini ja mokoma saa jälleen nätin hymyn.

Taistelu sujui niin kauan hyvin, kunnes sain sitten nuolen vasempaan olkaani, solisluun yläpuolelle. Sen jälkeen sitten tajuntani pimeni kokonaan ja heräsin siihen kun haavani oli sidottu ja olin puoli-istunnassa. Kun huomasin sidoksen, säikähdin valtavasti ja katselin toisten ilmeitä kavalsivatko ne mitään. Ei reaktiota. Eli he eivät olleet nähneet oikeaa lapaani...HITTO! Pitääkin joutua elämään jatkuvassa salailussa ja pelossa, että kaikki paljastuu!

Joskus pohtii, että olisiko vain helppo huutaa kaikki ja sitten lähteä vain. Vähät siitä, että Vatikaani olisi perässäni. Etsisin vain vanhempani ja lähtisin jonnekkin kauaksi...jonnekkin missä saisin olla rauhassa. Kerrankin taas onnellinen...jos siihenkään enää kykenen.

Isä...minua pelottaa. Kaipaan niitä aikoja, kun olin vielä pieni tyttönen ja sinulla oli tapana ottaa minut karhunhalaukseesi ja rauhoitella minua...SINÄ LUPASIT SUOJELLA MINUA AINA!

(Viimeisen merkinnän kohdalla terä katkeaa ja mustetta leviää paperille ja paperi menee painauman kohdasta rikki. Muutama pisara tipahtaa ja sekoittuu levinneeseen musteeseen).  

Pieniä tapahtumia matkan varrelta - 1

Taistelun jälkeen ryhmä lepää ja kun Meredith on herännyt ja levännyt. Hän lähtee kävelemään ulkoilmaan. Tupsu seuraa Meredithiä ja koska virtahepo on kiitettävän kokoinen, sen poissaolo huomataan pian ja Tendaji sekä Cristian lähtevät tarkastelemaan, minnekkä Tupsu oli kadonnut.

Meredith kuljeskelee lähimetsikössä ja kuuntelee viidakon ääniä, sekä kuulee kun Tupsu tuhisee vieressä ilmoittaakseen että Tendaji ja Cristian ovat muutaman metrin päässä. Meredith ei kiinnitä kaksikkoon mitään huomiota eikä suostu kuuntelemaan heidän kehoituksiaan palata takaisin kylään, koska on vaarallista ja tämän pitäisi levätä jotta paranisi nopeammin jne. Meredith huitaisee terveellä kädellään välinpitämättömästi, koska vasen käsi on kantositeessä haavan takia ja lähtee kuljeksimaan kauemmaksi.

Kaksikko väittää vastaan, mutta koska Tendaji ei uskalla tehdä mitään, niin Cristian yrittää tarttua Meredithiä olasta kiinni, jotta saisi tämän pysähtymään. Meredithin äkkipikaisen luonteen seurauksena, hän käännähtää nopeasti ja yrittää iskeä nyrkillä Cristiania. Cristian onnistuu väistämään ja koska Meredith ei saa kipeällä kädellään mistään kiinni, hän menettää tasapainonsa ja rämähtää maahan liaanien ja sankan kasvillisuuden joukkoon. Kiroten ja ähisten hän nousee polviensa varaan istumaan ja samalla huomaa, että suurten pensaslehtien alla kasvaa jokin outo kasvi. Tendaji sanoo että on vain joskus kauan sitten kuullut kyseisestä kukasta, muttei koskaan uskonut näkevänsä sitä. Kasvi oli kukan tapainen ja mustempi kuin viidakon yö. Löydöstä ilmoitetaan Johanille, joka innoissaan poimii kasvin varovasti, hihojaan käyttäen (koska ei tiedä, onko kasvissa piikkejä ja onko se myrkyllinen) pulloon, ja onnesta myhäillen menee kohti kylää tarkastellen uutta aarettaan kaivellen kaapujensa kätköstä yhtä kirjaansa, josta toivoo löytävänsä joitain vastauksia.

Meredith lähtee äkeissään harpoen kohti kylää Tupsu kannoillaan, kihisten jotain sen suuntaista että kun hän pääsee takaisin Vatikaaniin, hän aikoo olla viikon kylvyssä nousematta sieltä koko aikana...

Sotahippo

En sanonut "älä luota taikureihin" - heidän joukossaan on myös hyviä miehiä, uskollisia ystäviä, ja niitä, jotka ovat valmiit uhraamaan itsensä hyvän asian edestä. Sanoin "älä luotaa taikuuteen" - taikuus on kuin joen suunnan muuttamista paljain käsin, tai toisinaan kuin tyhjään ilmaan tarttumista ja itsensä ylös vetämistä. Jo luonnoltaan se ei ole loogista ja luomisen sääntöjä noudattavaa, vaan se rikkoo niitä. Se voi käyttäytyä arvaamattomasti ja pettää  sinut kun sitä eniten tarvitset. Ei, viisas mies ei luota taikuuteen, sillä sitä ei sido luomisjärjestys. Se on kaaosta.

     -Isä Zacharias, 1459

Toivuttuaan hieman koettelemuksistaan ryhmä lähtee kohti seuraavaa huhupuhetta: he ovat kuulleet että pohjoisempana siivekäs demonikuningas on palannut. Eikä pahuus koskaan loppuisi tältä mantereelta? Joko tämä demoni vihdoinkin olisi mustan timantin kantaja? Ryhmä kävelee läpi viidakon, ja tämä viidakko on tiheintä mitä he ovat nähneet - edes eläinten polkuja ei näy läpipääsemättömässä tiheikössä. He ovat saapuneet Afrikan viidakon sydämeen, alueelle, jolla edes paikalliset heimot eivät kulje.

Jonkin aikaa käveltyään he löytävät viidakon läpi virtaavan joen, joka vie suurin piirtein oikeaan suuntaan. Joen rannat ovat melko vapaat korkeasta kasvillisuudesta, ja niinpä ryhmämme retkikunta jatkaa matkaansa joen rantoja pitkin. Eräänä iltana Johan jatkaa tutkimuksiaan ja kokeilee uutta loitsumuunnosta - hän ei suostunut kertomaan, mitä yritti, mutta lopputulos oli vähintäänkin kummallinen. Joessa kylpi virtahepoja, ja maagiset energiat virtasivat yhteen niistä. Lopputulos oli, että se nousi joesta ja lähti kävelemään ryhmän luo.

Kantajat tapasivat jo aseitaan - hippo on afrikan vaarallisin eläin. Mutta se ei hyökännytkään, vaan tuli ja nuolaisi Johanin naamaa - se oli rakastunut! Johan ei kuitenkaan ollut erityisen imarreltu virtahevon lähentelystä, ja kun loitsu oli vielä nuori ja taipuisa, sai virtahevon huomion kääntymään Meredithiin. Nyt Meredithillä oli henkilökohtainen sotahippo, joka seurasi häntä kuin koiranpentu!

Kun karavaanimme (ja hippo) jatkoivat matkaansa pohjoiseen, viidakko alkoi pikku hiljaa hälvetä, ja polkuja näkyä. Karavaani leiriytyi, ja Tendaji lähti tiedustelemeen eteenpäin, toiven löytävänsä kylän josta saada lisätietoa. Illan tullen Tendaji palasi: he olivat löytäneet metsästäjien polun. Puihin oli kaiverrettu merkkejä, joita he eivät osanneet tulkita, mutta jotka eivät voineet olla eläinten tekemiä. He eivät kuitenkaan olleet ehtineet polun päähän ennen illan tuloa.

Aamulla ryhmä seurasi Tendajin polkua, ja heidän valitsemansa suunta oli oikea - mäen takaa paljastui kylän katot. Kylän majoista nousi savua ja suuan tuoksua, mutta muuten jotakin oli pielessä - suuri määrä naisia, lapsia ja vanhuksia sekä muutamia miehiä oli köysissä keskellä kylää, ja joukko miehiä sotamaalauksissa tutki rakennuksia ja ajoi viimeisiä ihmisiä keskelle ja köysiin.

Ilman tietoa siitä, mitä tapahtuu, Cristian lähti hankkimaan informaatiota. Hän odotti varjoissa kylän vieressä, kunnes joku lähestyi, ja kolkkasi yhden sotamaalatun miehen. Kuulusteluissa paljastui, että hänen heimonsa kaappasi orjia demonijumalalle pohjoisessa.

Ryhmä ei kuitenkaan voinut jättää näitä ihmisiä orjiksi, ja kehitti sotasuunnitelman: Meredith ratsastaisi hipolla kylän toiseen päähän, ja muut hiipisivät sisään toisesta päästä. Suunnitelma toimikin kohtuullisesti; mitä nyt Meredith haavoittui vakavasti, sotahippo raivoistui veren hajusta, Johan kompuroi ja muuttui kissaksi, ja vihollisten ilmeet olivat näkemisen arvoiset kun valkoinen nainen ratsastaa virtahevolla! Kun pöly oli laskeutunut, ryhmä oli onnistunut vapauttaamaan orjat ilman tappioita, ja orjakauppiaat oli ajettu pois.

Miten tarina jatkuu?

Meredithin päiväkirja - osa 3

Lähdimme varhain seuraavana aamuna matkaan ja ilma oli jälleen kuin saunassa. Siinä vasta mielenkiintoinen keksintö....mutta niin. Matka jatkui Tendajin johdossa kohti maanvyörymiä ja tottakai meidän pitää väitellä kaikesta pienistä asioista. Lopulta päsimme kiipeämään kukkulalle, jonka juurella näimme talon. Sitä ei oltu hakattu siihen, sillä suuren kivet joista talo muodostui, olivat tavattoman sileitä ja suuria. Lähdimme kulkeutumaan talon sisään ja siellä oli portaat, jotka viettivät alaspäin. Lopulta sitten Vladimirin johdolla menimme portaita pitkin alas ja kuinka sattuikaan. Portaat romahtivat koko ryhmän painosta ja rojahdimme hyvän matkaa alas kovamme maaperälle. Asiaahan ei sitten helpottanut se, että Cristina putosi minun päälleni ja siinä sitten muutaman minuutin haukoin henkeäni vihaisena. Tottakai juuri minun päälleni! Miksei vaikka Vladimirin tai Johanin?! No Johan on niin luiseva, että hän menisi varmana palasiksi...

Luola oli hyvin outo, johon olimme pudonneet ja seinillä oli jotain outoa kirjoitusta jossa puhuttiin riidoista ja veriuhrista ja kaikesta oudosta. Huoneessa oli myös ovi ja suutuksissani, jotta saisin vähän purkaa vihaani potkaisin sitä ensin ja sitten avasin oven. Sen takaa paljastui tyhjä, pitkä ja pimeä käytävä. Otin maassa olleen soihdun ja aloin mennä tunneliin, kun Cristian esteli ja aikoi itse mennä ensin. Hermostuin ja töytäisin häntä kauemmaksi, mutta hän jääräpäisesti pisti vastaan ja Vladimir meni ensin. Emme ehtineen kauaksi, kun tapahtui jotain outoa ja päädyimme takaisin lattialle ja minä haukoin henkeäni ja Cristina oli päälläni. Työnsin hänet suutuksissani jälleen pois ja haukoin henkeäni. Tätä tapahtui muutaman kerran kun sitten kaikki vuodatimme verta alttarille...menetin malttini, mutta siitä ei ole enää mitään haittaa. Käytin isän antaman medaljongin sisältöä. Tällä kertaa se toimi...ihmettelen sitä, mutta minulla ei ollut aikaa pohtia sitä sen enempää. Minun piti nopeasti sitoa käteni, etteivät muut näkisi, mitä haavaani laitoin. Pidän sidettä myöskin sen takia, ettei tule uteliaita kysymyksiä.

Päädyimme käytäväsä tienhaaraan joden päissä oli kaksi huonetta. Toinen oli jonkinlainen yhdistelmä makuuhuone ja työhuone sekä keittiö josta johti portaat eteenpäin. Jatkoimme matkaa ja päädyimme suureen huoneeseen jossa oli useita sotureita, mustaan kaapuun kääriytynyt mies ja kivipaadelle, samanlaiseen kuin ensimmäisessä luolassa, sidottu tyttö. Aloitimme taistelun.

Taistelimme pitkään ja ainakin itse antaumuksellisesti, sillä Tendaji kertoi nähneensä kuinka mustakaapuinen oli tappanut tytön jo useamman kerran. En tiedä mikä tämä kirottu paikka on, mutta en anna tytön kuolla. Pitkän taistelun uuvuttamana ja osa voimistani kadonneena olin tiukassa paikassa ja taistelin kolmea soturia vastaan. Mitä muistan siitä on, että yksi sotureista lävistää minut keihäällä. Sitten kaikki alkaa alusta. HIENOA! Kuolin jo kaksi kertaa!

Jälleen kerran taistelimme pitkään ja tällä kertaa kuoli soturi, jälleen kaikki alkoi alusta. Tätä jatkui pidemmän aikaa. Kun laskin jälkikäteen, niin taisin kuolla tuolla luolassa kaksi tai kolme kertaa. Ei ensimmäistä ilman toista ja toista ilman kolmatta...Pimeys ja välähdys. En seuraavalla kerralla kuuntele ja toimi Vladimirin itsemurhaohjeiden mukaan. Kohta minä vielä kuolen lopullisesti!

Loppujen lopuksi saimme tainnutettua kaikki ja vapautettua tytön. Tyttö kertoo että hän muistaa vain yhden ainoan kerran, juuri tämän kerran kun me tulemma ja pelastamme hänet. Tyttö ei varmana ymmärrä miten onnekas hän on muistaessaan vain tämän kerran, jolloin hän ei kuole. Myöskin selvisi, että luolassa oli jokin loistu joka esti ihmisiä kuolemasta ”oikeasti”, ja luola oli tarkoitettu riitojen sopimista varten. Oli mitä tahansa, olen iloinen että pääsimme sieltä pois. Se mustakaapuinen poppamies varmana ensimmäisen kerran herätessään on kauhuissaan, kun tuntee suurta kipua eikä näe mitään. Kuinkahan kauan hän elää niin, kunnes kuolee ja herää seuraavan kerran näkevänä? Saastaiset madot!

Matka takaisin kylään kuluu onneksi ongelmitta ja laskeskelin että olen kuollut nyt kolme kertaa. Ne kerrat jolloin kuolin luolassa, eivät olleet samanlaisia kuin ensimmäinen, sillä niistä minulla ei ole muistikuvina muuta kuin kipu, pimeys ja välähdys. Johankin sattui kuolemaan kerran ja hän piti sitä mielenkiintoisena kokemuksena....Tietäisi vain, mitä se on todellisuudessa.

Jatkamme jälleen huomenna matkaa kohti pohjoista ja yritämme saada käsiimme sen *#%&” rubiinin jota se #/(½%#* pappi laittoi meidät etsimään. Nyt toivon että saisin nukuttua tämän yön levossa...olen nähnyt viime yöt painajaisia ja ne hermostuttavat minua. Olen aamulla väsynyt ja vapisen, enkä todellakaan halua näyttää heikkouttani nuille maakravuille! Kun pääsemme takaisin Vatikaaniin otan pitkän kylvyn ja rommipullon ja taidan vetää pääni täyteen... Heh, isä, sait sinä minussa jonkinlaista ladymäisyyttä aikaan, kerta niin kovasti haluan kylpyyn. Mutta viinapäästäni voit ihan hyvin syyttää itseäsi! Kaikenkaikkiaan, minähän olen sinun, merirosvokapteenin, **** tytär...(pieni yksinäinen pisara tipahtaa ja tahraa toiseksi viimeisen sanan).

-Otteita Meredithin päiväkirjasta
 Vatikaanin arkisto

Meredithin päiväkirja - osa 2

Siitä on muutama viikko kun rantauduimme Afrikkaan ja matka on vain monimutkaistunut siitä, mitä viimeksi olen saanut yksityisyyttä kirjoittaa. Tällä hetkellä istun afrikkalaisen heimon, yhden niistä monista, savimajassa ja olen toipumassa. Kun rantauduimme Afrikkaan aloimme heti etsiä tietoa tehtäväämme varten ja kierrellessämme ympäriinsä näin isän laivalla olleen yliperämiehen. Oli samalla ihastuttavaa ja tuskaisaa jutella ja muistella menneitä, mutta nautin siitä vähäisestä ajasta mitä saimme viettää yhdessä. Onneksi huomasin Vladimirin ja Johanin tulevan sisään ja sain hämättyä heitä niin, etteivät he nähneet häntä. En luota Vladimiriin, sen enempää kuin Johaniin tai Cristianiinkaan. He eivät ansainneet silloin luottamustani eivätkä tule koskaan ansaitsemaankaan!

Muutamien kyselyiden jälkeen saimme kokoon karavaanin, jonka kanssa lähdimme huhujen perään viidakon sydämeen. Ilma oli tavattoman tukahduttava ja kostea. Kunhan pääsen täältä takaisin Vatikaaniin, niin aion kylpeä viikon! Muutamien päivien vaelluksen jälkeen tapasimme sitten ”iloisen” soturijoukon, joka päätti sitten hyökätä kimppuumme. Taistelu meni välillä yllättävän tiukille, mutta voitimme, enkä sentään siitä taistelusta ole toipumassa tällä hetkellä...Vaan siitä seuraavasta joka odotti riippusillan tuolla puolen.

Saavuttuamme kanjonin toiselle puolen, siellä oli raunioita ja sieltä läheiseltä kukkulalta joku naikkonen huuteli jotain uhkauksia ja sitten suuri soturijoukko olikin tulossa kimppuumme. Vedin nopeasti aseeni ja olin taisteluvalmiudessa. Juoksimme erään sortuneen seinämän luokse, joka antoi hyvin suojaa. No olisihan minun pitänyt arvata, että Vladimir JÄLLEEN kerran tekee jotain typerää ja kadottaa aseensa. Hän vielä tapattaa meidät kaikki. Sitten hän vielä aloitti keskellä sitä pienimuotoista sotaa kinan Cristianin kanssa, kun tämä ei antanut hänelle miekkaa. No turpiinsa se vanhus otti ja koska hänellä ei ollut asetta, heitin hänelle oman miekkani ja päätin taistella tikareillani. Ei niinkään että luottaisin häneen, en vain halua kuolla tänne Jumalan hylkäämään paikkaan....tai niin ainakin toivoin.

Taistelu alkoi kääntyä meidän voitoksi, (en haluaisi myöntää, mutta kiitos kuuluu Johanin ihme puteleille, joissa oli aina ihmeellistä ainetta ja savua) niin se kalliolla huudellut naikkonen tulee paikalle jonkun korston ja kolmen nuoren tytön kanssa ja alkaa yksikseen taistella meitä vastaan. Yritän monesti ampua häntä, mutta aina joku soturi tuli tielleni ja jouduin väistämään, jolloin tähtäykseni meni pieleen. Lopulta menetin hermoni ja iskin tikarit heidän silmiinsä. Kuitenkin lopulta onnistuimme tappamaan sen naisen, mutta sitten yksi tytöistä kirkaisi ja juuri tappamamme nainen oli hänen paikallaan. Mikä paholainen!

Sitten ei mene kauaa on Cristian käy meidän kimppuumme. Typerys! Ei pystynyt vastustamaan sen naikkosen lumousta edes hetkeäkään ja melkein tapatti meidät. Jälleen kuitenkin saamme tapettua sen vampyyripaholaisen, mutta hän vain meni seuraavaan tyttöön. Sillä välin Cristian oli vapautunut lumouksesta, mutta hän meni ja tappoi jäljellä olleen tytön. Hän oli viaton ja kauhuissaan!

Lopulta kun tytöt ja korsto olivat kuolleet ja vampyyripaholainen alkoi vedellä viimeisiään, tunsin kuinka hän yritti ottaa minua valtaansa. Muistan kuinka vastustin valtavasti, mutta sitten hän olikin sisälläni ja en kyennyt hallitsemaan itseäni. Seuraavaksi muistan kuinka tappelin Cristianin kanssa ja sitä seuraavaksi olinkin köytettynä ja puussa kiinni. Jos olisin ollut oma itseni, niin olisin takulla antanut Cristianille kunnon selkäsaunan! Kehtasikin koskea minuun.

Tässä tilassa ollessani en muista paljoa, mutta tarvitseeko sitä olla kovin selvillä mitä ympärillä tapahtuu, kun ei pysty tekemään mitään? Muistan toisten äänen ja keskustelut ja myöhemmin vanhan poppamiehen äänen myös. Seuraavan päivänä he raahasivat minut kauaksi viidakkoon ja väkisin juottivat minulle jotakin litkua, jonka se poppamies oli keittänyt. Sitten....minä kuolin!

Ne niljakkeet tappoivat minut! Jälkikäteen vieläpä vähättelivät tilannetta, koska olin vain ollut kuoleena HEIDÄN mielestään vain hetken, mutta eivät he tiedä miltä se minusta tuntui. Kun kuulee, kuinka oma sydän yhtäkkiä alkaa nopeasti hidastua ja lopulta pysähtyy. Kaikki hidastuu, mustuus, pimeys nielaisee ja sitten tulee kylmyys. Siitä muutamassa hetkessä kävin läpi kaiken, mitä koin kidutussellissä uudelleen ja uudelleen. Sitten näin valoa ja puita ja tunsin kamalaa poltetta sekä näin Johanin kaavun kun hän paransi minua. Jos minulla olisi ollut voimia, olisin tappanut heidät kaikki siihen paikkaan, mutta vaivuin vain mustuuteen.

Siitä on nyt viikko ja voimani ovat palautuneet, mutteivät kuitenkaan kokonaan. Tunnen kuinka osa voimastani on tipotiessään, mutta kosto kannustaa minua pysymään sisukkaana. Huomenna jatkamme matkaa ja menemme täyttämään sen myrkyn keittäneen poppamiehen pyyntöä, jonka nuo maan matoset menivät lupaamaan.

Isä, jos olisit vielä elossa, niin...(kolme pisaraa tipahtaa paperille).


-Otteita Meredithin päiväkirjasta
 Vatikaanin arkisto

Meredithin Päiväkirja - osa 1

Afrikkaan?! Siitä on hyvin kauan, kun viimeksi olen sielläkin käynyt. Tällä kertaa tosin menemme sen toiselle puolelle vilkkaimpaan satamaan mitä siellä on. Jos olen siellä käynyt, niin olen ollut sitten vielä lapsi, sillä en viime vuosien varrelta muista tätä paikkaa. Kävimme isän kanssa usein Afrikassa ja sieltä löytyi aina paljon hienoa ja mielenkiintoista tavaraa. Medaljonki, jonka sain nuorena tyttösenä isältä on kuulema peräisin jostain kaukaa joltain voimakkaalta henkilöltä tai jotain vastaavaa, isä ei kertonut niin tarkkaan....

Voi miten kaipasinkaan merta! Sen suolaista tuoksua ja voimakkaita tyrskyjä jotka nostattavat välillä laivan melekin lentoon, sen villiä luonnetta ja suuruutta! Tosin muutama pieni yksityiskohta vähän pilasi merimatkaani ja ne ovat nuo muutamat kaksilahkeiset...MIEHET! Onneksi sain suurimman osan matkasta olla omissa oloissani ja nauttia siitä ”vapaudesta”....Isä, kaipaan sinua, olisitpa vielä täällä.


-Otteita Meredithin päiväkirjasta
 Vatikaanin arkisto

Eksyksissä ajassa

Pitkällisen pohdinnan ja todisteiden punnitsemisen jälkeen tämä tuomioistuin määrää sovintojen kammion käytön lopetettavaksi. Viimeaikaiset tapahtumat ovat osoittaaneet, että mikäli kammion valvojat menehtyvät onnettomuudessa, sinne tuomitut joutuvat elämään nälkäkuolemansa uudelleen ja uudelleen jopa vuosikymmenien ajan. Kammion kaukainen sijainti tekee jatkuvista tarkistuksista mahdottomia, ja nykyinen paikka on ainoa jossa voimalinjat kohtaavat sopivalla tavalla. Niinpä kammion siirtäminen ei tule kysymykseen. Politiikan tekoon on löydettävä toinen keino, ja sopu on löydettävä lyhyemmässä ajassa.

     -Otteita ikivanhoista kirjoituksista, löytynyt saksan rannikolta luostarin arkistoista 1540. Ei voitu 
      sovittaa mihinkään historian ajanjaksoon, todettu huijaukseksi 1543. Huijarin motiivi epäselvä.

Meredith tapettiin ja herätettiin eloon, mutta timantti ei ollut vamppyyrikuningattaren sisällä - ja nyt ryhmämme oli autettava poppamiestä lupauksensa mukaan. Sankarimme odottelivat noin viikon verran kylässä, parantelivat haavojaan ja odottivat että Meredith olisi riittävän vahva makustamaan. Lopulta tuli aika täyttää lupaus poppamiehelle. Hän kertoi, kuinka jokin aika sitten oli sattunut pienehkö maanjäristys, ja kuinka jumalten voiman näytös varmasti tekisi alueen yrteistä voimakkaampia taikajuomien raaka-aineita. Hänen tyttärensä oli lähtenyt etsimään yrttejä alueelta, mutta ei ollut palannut takaisin. Nyt poppamies oli huolissaan.

Ryhmämme suuntasi kohti pohjoisen kukkula-aluetta, jossa järistys oli tapahtunut. Matka viidakon halki oli kuin ensisuudelma - kuuma ja kostea. Muutaman päivän saunakuurin jälkeen avoimen kukkulamaaston näkeminen oli helpotus. Kukkuloita tutkiessa löytyi muutama paikka, jossa kukkulanrinne oli vierinyt alas - ja eräästä kukkulasta oli paljastunut ikivanha talo!

Talo oli rakennettu valtavista kivipaasesista, uskomattoman sileistä ja ilman mitään työstön jälkiä. Sisällä näkyi puiset portaat jotka jatkuivat syvemmälle maan alle. Partio otti mukaansa Tendajin ja kolme kantajaa ja alkoi laskeutumaan maan syvyyksiin. Mutta kun he olivat pääseet lähes pohjalle, ikivanhat puuportaat romahtivat heidän allaan ja he löysivät itsensä haukkomasta henkeään puukasasta - ja Cristian oli pudonnut Meredithin päälle.

Huone oli neliskanttinen, kivinen, ja yhdellä sivulla oli jykevä ovi, jossa oli teljet tällä puolella - sen tarkoitus oli selkeästi pitää jotakin sisällä. Keskellä huonetta oli sileä, musta alttari. Seinillä oli kirjoitusta, mutta sitä oli yritetty tuhota taltalla. Ja romahduksen pöly ei laskeutunut, vaan jäi leijumaan ilmaan, paikalleen kunnes joku sitä liikutti. Paikan tunnelma oli kummallinen, irrallinen maailmasta. Johan tutki piirtokirjoituksia, ja hämmästkyksekseen huomasi että ne muistuttivat latinaa. Jäljellä olevista kohdista hän sai selville irrallisia viittauksia riitoihin ja sopimisieen, sekä kehotuksen vuodattaa veriuhri alttarille. Tendaji oli sitä mieltä, että tämä oli pyhä paikka, viilsi kämmeneensä ja vuodatti vertaan alttarille.

Ryhmä jätti kantajat huutelemaan ylös ja pyytämään köyttä, kun he itse lähtivät syvemmälle kompleksiin. Mutta kun he pääsivet pienen matkan oven takaiseen käytävään, maailma vääristyi, sankareitamme huimasi hetken, ja he olivat jälleen puukasassa, muistikuvat edellisestä kerrasta hämäriä. Tendaji taas huusi suureen ääneen "EI!", ja välittömästi tämän jälkeen näytti hämmentyneeltä. Kysyttäessä hän kertoi, että he olivat menneet koko kompleksin läpi, ja näkivät kuinka mustapukuinen mies uhraa poppamiehen tyttären, kunnes maailma vääristyi.

Sankarimme yrittävät useamman kerran päästä eteenpäin, juosten ja hiipien, mutta joka kerta maailma vääristyy, ja joka kerta he muistavat vain hämärästi aiempia kertoja. Lopulta he kokeilevat vuodattaa vertaan alttarille, ja kas kummaa - he pääsevät syvemmälle luolastoon.

Oven takaa paljastuu käytävä, josta oikealta puolelta löytyy makuuhuone joka on muutettu työhuoneeksi, jossa on latinankielisiä kirjoja. Johan lukee niitä Vladmirin kanssa, mutta ne ovat vaikeaselkoisia maagisia tutkielmia, ja he eivät saa niistä sen enempää selvää lyhyessä ajassa. Vasemmalta löytyy keittiö, jossa on ikivanhoja, mutta silti hyväkuntoisia astioita. Yhdestä kaapista löytyy tuoretta ruokaa.

Keittiöstä menee portaat alas, ja päädytän saliin, jossa on pöytiä, kaksi ovea vastakkaisilla puolin huonetta, ja musta alttari keskellä huonetta, tosin tällä kertaa altarin pinnassa on mystisiä kaiverruksia. Huoneen kumpaakin päätä vartioivat paikalliset, palkkasotilaan näköiset köriläät, ja alöttarille on köytetty pakokauhuinen, mustahiuksinen tyttö. Hänen päälleen on kumartunut messuava, mustaan kaapuun pukeutunut valkoihoinen mies, jolla on tikari kohotetuissa käsissään.

Sankarimme yrittivät useampaan kertaan estää uhrauksen, mutta joka kerta joku kuoli. Aina kun joku sai kuoliniskun, oli se sitten tyttö, messuaja, palkkasoturit tai sankarimme, kaikki alkoi taas alusta. Lopulta sankarimme onnistuivat kolkkaamaan vartijat, vapauttamaan pelästyneen tytön alttarilta makaamasta, ja pakenevat. Tajuttomat kidnappaajat he sulkevat lukkojen taakse.

Vastapäisestä ovesta paljastuu samanlainen keittiö-makuuhuone-järjestely kuin he olivat jo tutkineet, mutta tässä makuuhuoneessa selkeästi nukkuivat palkkasoturit. Ja tällä puolella piirtokirjoitukset olivat ehjiä, ja portaat paikallaan! Piirtokirjoituksista selvisi, että tämä oli Atlantislaisten keino ratkaista riitoja - riidan osapuolet lukittiin sisään, ja he eivät voineet kuolla eivätkä päästä ulos ennen kuin sopivat riitansa, koska jonkun kuollessa aika tilan sisällä kelautuisi takaisin edelliseen hetkeen, kun joku tuli sisälle tai poistui tilasta. Veriuhri alttarilla oli tarkoitettu sitomaan heidän tietoisuutensa paikalleen ajan virrassa, jotta he muistavat edelliset elämänsä täällä. Jos kidnappaajat (tyttö kertoi miten miehet olivat kidnapanneet hänet) eivät pääsisi ulos lukkojen takaa, he kuolisivat nälkään, uudelleen ja uudelleen. Tosin he eivät muistaisi aikaisempia kertoja.

Sankarimme palauttavat tytön isänsä luo, ja seuraavat seikkailut odottavat heitä.

Cristianin muistiinpanot - Nakari

Saimme tehtäväksi lähteä afrikkaan etsimään aijemman kaltaista jalokiveä. Matka sujui ongelmitta, joten en siitä kovin paljoa muistakaan. Lievää matkapahoinvointia. Kannella raikui jossain vaiheessa myös lauluni, jonka sanat muistan vieläkin kirjoittaakseni ne ylös:

"Mellu taas kerran kirkkoon lähti!

Sielä se munkit pataluhiks sätti!

Munkit ne rähjästä tykänny ei.

Mellun siis haukkumaan kenneliin vei!"

"Hei! Hei! Ja rommia-" et cetera.

Toisaalta mieleen jäi joku yö nukkumaan lähtiessäni myös kuva hänestä seisomassa laivan keulassa merelle katsoen. Kuu paistoi. Mieleen tuli ajatus miten rappiolla ehkä oikeasti olenkaan..

Puhuimme El Minassa olleen papin kanssa, mutta hänkin oli yhtä hyödytön kuin munkit ja papit yleensäkin. Joka tapauksessa saimme myöhemmin löydettyä oppaan ja muutaman kantajan, sillä olimme lähdössä kuulemiemme huhujen perään Negariin.

Jätettyämme karavaanin taaksemme, tulimme viidakon läpi pitkälle riippusillalle. Sitä oli vartioimassa alkuasukkaan näkoisiä miehiä. Nähdessään meidät he hyökkäsivät kimppuumme, jolloin Vladin mela jäi kiinni köynnöksiin. Hyvä ettei heitä ollut enemmän! Vaikka haavoja tulikin päätimme silti jatkaa eteenpäin.

Sillan toisella puolella Negarin kaupunki oli raunioina. Sen keskustaan mennessämme näimme Tornin päällä seisovan hyvin kauniin naisen. Harmi että hänkin halusi meidät hengiltä. Juoksimme läheiseen raunioiden kulmaan, jotta olisimme paremmin suojassa. Vihollisia oli niin paljon, että ilman Johanin kaasu- ja tulitemppuja olisimme varmasti kuolleet. Ehkä joskus on hyvä olla demoninkesyttäjäkin matkassa... ...vaikka hänestä pidänkin, oli lähellä ettei vahingossa uponnut miekka hänenkin kurkustaan läpi.

Ja Vladimir hukkasi aseensa taas. Tällä kertaa oikein heitti sen pois, koska ei ilmeisesti sellaisia tarvitse. Ja rupesi vielä repimään minulta miekkaa. Pitäisi paremman huolen varusteistaan! Minä teen aivan yhtä paljon kahdella miekalla, kuin me molemmat yhdellä. Muuten häntä johtajana jokseenkin vielä kunnioitan.

Sitten Nakari tuli kuvioihin. En tiedä mikä minuun meni, mutta yhtäkkiä hän oli kauneinta mitä koskaan olen nähnyt. Enkä oikeastaan muuta nähnytkään kuin hänet. Häntä pitäisi suojella, millä hinnalla hyvänsä! Iskin Vladiakin muutaman kerran ajatellen "Mitä ihmettä olen tekemässä?!" Jumala minua auttakoon jos samankaltaista tapahtuu uudestaan ja Johan osuu eteeni.

Selkiydyttyäni huomasin, ettei Nakari niin kaunis ollutkaan vihaisena hampaidensa välistä huutaessa. Ei mennyt kauaa kun survoin miekan hänen suunsa läpi multaan. "Luuletteko tappavanne minut noin helpolla?!" Lähistöllä oli kolme nuorta naista vaaleissa vaatteissa, joista yksi oli muuttunut Nakariksi! Heidän seurassaan oli myös lihaksikas mies, joka syleili pääkalloa. Hänen kaatuessaan takanani neidot eivät tehneet paon eleitä. Vlad murskasi varmuudeksi pääkallon. Myös Nakari kuoli jo toisen kerran ja oli toisen tytön tilalla. Oli vain ajan kyse kun hän siirtyisi viimeiseen. Ehkä.. Vai olenko murhaaja..?

Meredithin silmissä näkyi viha minua kohtaan. Jopa silloin kun Nakari valtasi hänet..

Löin aseen hänen kädestään. Jos hän oli tietoinen mitä tapahtui en ihmettele, jos vihaisi minua vielä enemmän painittuani hänet puolustuskyvyttömäksi. Myöhemmin oppaamme lähti etsimään lähistöiltä noitatohtoria. Ehkä hänenlaisensa tietäisi kuinka saada Meredith takaisin.

Löydettyämme läheisen heimon luo ja noitatohtorin lähdettyä etsimään aineksia juomaan, vartioin Nakaria yöllä. Mokoma ei suostunut syömäänkään. Muiden nukkuessa Nakari kysyi "Miksi yrität huolehtia minusta?" Se olikin ainoa lause jonka kuulin hänen sanovan hiljaa.

Noitatohtorin palattua menimme viidakkoon ja kolmistaan he pakkojuottivat juoman Nakarille. Huudon mukana puut, lehdet ja maa ympärillämme jäätyivät. Meredith hädin tuskin onneksi selvisi hengissä.

Toivottavasti hän on kunnossa.

Ote Cristianin muistiinpanoista

Meredith

Meredith on 26-vuotias tummaverinen ja temperamenttinen merirosvo, joka ei ole koskaan tavannut biologisia vanhempiaan. Hänellä oli kasvatti isänään merirosvokapteeni joka oli ottanut  Meredithin hoteisiinsa kun tämä oli aivan pieni tyttönen. Merirosvojen seurassa Meredithillä oli yllättävää kyllä hyvä lapsuus ja hän rakasti yli kaiken ottoisäänsä ja tämän miehistön jäseniä. Meredithin varttuessa merirosvojen seassa hänestä tuli yhtälailla osa heistä ja naiselliset piirteet jäivät huomiotta, vaikka kuinka osa miehistöstä yritti saada häntä käyttäytymään kuin paraskin lady, mutta turhaan. Meredithillä oli onnellinen elämä, kunnes hänen isänsä laiva saatiin kiinni ja koko miehistö, nähet mukaan lukien vangittiin ja toimitettiin Vatikaaniin kuulusteltavaksi. 

Kun Meredithin ottoisä ja kumppanit pidätettiin, Meredith oli tuolloin 25-vuotias. Vangitsemisen jälkeen Meredith ei enää koskaan nähny rakastava ottoisäänsä, vaan sai myöhemmin tiedon, että tämä oli teloitettu. Osa miehistöstä oli päässyt pakenemaan, mutta toinen osa oli teloitettu. Meredith oli tuolloin yksin ja kaiken pimeyden, kidutuksen ja kivun keskellä hän vannoi kostoa Vatikaanille ja vangitsijoilleen. 

Lukuisten erilaisten kidutusmenetelmien ja kertojen jälkeen tuli päivä, jolloinka hänet vietiin erään papin eteen ja hänelle tarjottiin armahdusta, jos Meredith suostuisi palvelemaan Vatikaania. Olihan hän vain nainen ja hänellä oli paljon tietoa merirosvojen kauppa satamista ja rosvoilureiteistä. Meredith ei hyväksynyt mitään aneita ja ilmaisi halveksuntansa pappia kohtaan, jonka seurauksena häntä rangaistiin miten naista vain voi rangaista. ( Täältä alkoi Meredithin miesviha ). Myöhemmin Meredithin luokse tuli samainen pappi ja ilmoitti, että jos Meredith palvelisi Vatikaania, hän saisi tietää biologisten vanhiempiensa nimet ja sijainnin. Ainoa asia mitä Meredith oli halunnut koko ikänsä tietää, oli hänen vanhempansa, joten pitkin hampain hän suostui tähän ehtoon ja niin hän päätyi Vladmirin joukkoihin...

Meredithin kuolema

Vuonna 1252 Paavi Innocent IV näki tarpeelliseksi eroittaa harhaoppisten metsästys ja muu poliittinen toiminta todellisesta sodasta pimeyttä vastaan. Toukokuun 15. päivä hän antoi paavillisen julistuksen Ad Extirpanda, joka nimellisesti käsitteli inkvisiittoreiden oikeuksia kidutukseen, mutta todellisuudessa erotti Occulta Vaticanon laajemmasta inkvisitiosta. Sen jälkeen päätös on osoittautunut oikeaksi - inkvisitio keskittyy enemmän ja enemmän omien pelkojensa jahtaamiseen, ja on kauan sitte unohtanut alkuperänsä. Occulta jatkaa työtään kristikunnan puolustajina, ilman että heidän pitää vaivata päätään kylähulluilla ja erioppisilla. Alkuperäinen julistus on lukittu vatikaanin arkistoihin.

Ryhmämme juoksi henkensä kaupalla lähimpaan raunioituneeseen torniin, mikä tarjosi heille suojaa nuolia vastaan. Kohta verenhimoisten alkuasukkaiden laumat tulvivatkin kulmien ohi, ja Meredith, Cristian ja Vladmir ottivat ne vastaan. Meredith ja Cristian tekivät työtä käskettyä, mutta kun Vladmir yritti laajalla iskulla haavoittaa useita alkuasukkaita, hänen otteensa lipesi ja hilpparinsa lensi kauas pois - hän oli nyt aseeton villien edessä.

Sillä aikaa Johan valmisteli pulloistaan myrkkyä, jota hän heitti heidän suojakseen niin että jokainen heimolainen joutui kävelemään sen läpi, ja tulta, jolla sytytti useita heistä tuleen. Lopuksi hän vielä heitteli muutaman räjähtävän alkemisen seoksen, jotka repivät heimolaisia kappaleiksi, ja loitsuillaan levitti tulta. Vastapainoksi aikasemmasta toiminnastaan, hän oli nyt ryhmän tehokkain taistelija!

Tällä välin Vladmir oli paennut Cristianin luo ja yritti vetää toisen miekan tämän vyöltä - Cristian ei halunnut luopua aseestaan, edes Vladmirille, ja tästä sysi tätä kauemmaksi häiritsemästä taisteluaan - hetki joka kuluisi aseen antamiseen voisi olla kohtalokas. Lopulta Vladmir kuitenkin onnistui saamaan itselleen aseen, ja oli taas hyödyksi taistelussa.

Kun ryhmä oli hukkumassa alkuasukkaiden mereen, Tendaji kolmen kantajan kanssa ryntäsi paikalle - hän oli saanut todella pahat aavistukset, houkutellut muutaman kantajan mukaansa ja juossut auttamaan! He vetivät jousensa ja tekivät osansa taistelussa.

Kun kävi selväksi, että alkuasukkaat olivat häviämässä, Nakari astui esiin. Hänen mukanaan oli suuri ja lihaksikas alkuasukas joka kantoi kalloa käsivarsillaan, ja kolme nuorta, valkopukuista neitoa. Hän alkui sättimään ja kannustamaan omiaan, ja alkuasukkaat kävivätkin hyökkäykseen uudella raivolla - mutta se oli liian myöhäistä. Sankarimme olivat jo voittaneet sen taistelun, ja viimeisteltyään työnsä he käänsivät huomionsa kohti vamppyyrikuningatarta. Pian kallonkantaja oli jo maassas ja Vladmir oli polkaissut kallon rikki, mikä nostatti raivon karjaisun kuningattaren huulilta. Mutta kun kuningatar kaatui miekan lävistämänä, taistelu ei ollutkaan ohi.

Yhden neidoista kasvot vääntyivät kuin savi valajan käsissä, ja heidän edessään seisoi Nakari. "Luuletteko tappavanne minut noin helpolla?". Mutta kaikki alkuasukkaat kuolleena Nakarista ei ollut paljon vastusta sankareillemme - hän, ja hänen neitonsa, makasivat pian taistelutantereella. Mutta he eivät olleet ainoat naiset paikalla! Epätoivoisena Nakari, jonka kallo oli sirpaleina, yritti vallata Meredithin ruumiin, ja onnistui! Hänen kasvojensa tilalla oli nyt  Nakarin kasvot! Haluamatta tappaa ystäväänsä, Cristian käy painimaan hänen kanssaan ja voittaakin ottelun. Sankarimme sitovat Meredithin, toistensa haavat, ja pohtivat "Mitä nyt?"

He lähettävät Tendajin etsimään paikallisia heimoja, toivoen että heidän joukossaan olisi noitatohtori, joka osaisi avustaa heitä tässä asiassa - heidän löytämänsä Grimoire oli jollain paikallisella kielellä, eivätkä he osanneet tulkita sitä. Illalla Tendaji palasikin, illmoittaen löytäneensä heimon ja noitatohtorin. Ryhmän saavuttua kylään noitatohtori paljastuu valkotukkaiseksi, valtavan ryppyiseksi mieheksi. Ryhmämme tiedustelee, miten Meredithin saisi vapautettua, ja Tendaji tulkkaa.

"Paha juju. Ei lähde kuin kuolemalla."

Noitatohtori myös varoittaa, että muutamassa päivässä Meredith on kuollut, Nakari tuhonnut vanhan persoonallisuuden. Ryhmämme on jo valmis luovuttamaan kuullessaan nämä sanat, kun noitatohtori jatkaa:

"Mutta voin keittää juoman, joka tappaa hänet. Hetkeksi".

Mutta noitatohtori vaatii hinnaksi lupauksen auttaa häntä ongelmansa kanssa - hän ei suostu paljastamaan ongelmaansa etukäteen. Saatuaan lupauksen maksusta hän sekoittaa juoman kuraresta ja joistain muista yrteistä, ja lähtee ryhmän kanssa metsäaukiolle, kauas muista naisista. Juoma juotetaan pakolla Meredith/Nakarille, joka hetken päästä alkaa kirkumaan ja kouristelemaan. Lopulta Meredith jäykistyy, kaikkialta heidän ympäriltään kuuluu kammottava, ylimaallinen kirkaisu, ja kaikki kymmenen metrin säteellä peittyy jäähän.

Meredith oli kuollut. Nyt oli Johanin tehtävä pelastaa hänet, jä hetken yriettyään hän onnistuukin siinä - noitatohtori oli annostellut myrkyn oikein. Myrkky on kuitenkin tehnyt vahinkoja Meredithin ruumiissa, ja hänen lihaksensa ovat heikot kuin pikkulapsella. Mutta hän oli elossa.

Afrikka

Negari

Salomon ympärillä oli niin suuri kirkkaus, että häntä pystyi katsomaan vain hädin tuskin. Hänen kätensä olivat kohotetut, Aaronin sauva toisessa kädessä, hänen lihaksensa jännittyneet ja jokainen jänne piirtyneenä näkyviin hänen ihollaan. Kasvoillaan hänellä oli äärimmäistä keskittymistä kuvaava ilme, ja hänen huuliltaan virtasivat profeettojen sanat, yhdisteltynä uudelleen niin että ne kertoivat uutta sanomaa, sinetöivät hänen edessään olevan holvin. 

Samassa kirkkaus katosi, Salomo putosi polvilleen ja hänen huuliltaan karkasi tuskan huuto. Hänen kasvonsa olivat painuneet alas ja kirkkauden jäänteet hohtivat hänen kasvoillaan, ja sauva otti tukea maasta. "Herra armahtakoon meitä, olen liian heikko!", hän huusi suureen ääneen. Salomo kohotti katseensa kohti taivasta, yksi kyynel poskellaan valuen, ja kuiskasi: "Isä, tämä ei tule kestämään. Armahda häntä jonka pitää korjata tämä kaikki!" Ja sillä hetkellä suuri pelko valtasi meidät kaikki.

        -Osittainen käsikirjoitus

         Pelastettu salomon temppelin raunioista 1452

         Vatikaanin kirjaston kokoelmat

Vihdoinkin odotus oli ohi. Kun kaikki mitä rakastat on vaarassa, on kovin vaikea odottaa paikallaan kalpeiden, aurinkoa aivan liian vähän nähdeiden munkkien rapistellessa ikivanhoja pergamentteja etsiessään kuumeisesti tiedonjyvää, jota tarvitset jatkaakesi. Ja nyt tietoa on riittävästi jotta ensimmäiset askeleet voidaan ottaa. Heidän on mentävä Afrikkaan!

        -Isä Ferdinando

Sankarimme lähetettiin Vatikaanin kullan, loiston ja kulttuurin keskeltä Afrikkaan etsimään puuttuvia jalokiviä. Kontrastin kodin ja määränpään välillä ei olisi voinut olla suurempi. Totta, Afrikassa ei ollut hienoja katedraaleja, kullattuja astioita ja hienoa taidetta, mutta siellä oli suuria viidakoita, julhiä kallioita ja Luojan luoma luonto esillä väärentämättömän, peittämättömänä ja ilman sivistyksen pintakiiltoa. Afrikka oli kaikessa, kiivaudessaan ja vaarallisuudessaankin rehellinen - sieltä ei kultausta raaputtamalla löytynyt mädänneisyyttä, korruptiota, sairautta, tuskaa ja kuolemaa. Oliko sivistys todella jotain tavoittelemisen arvoista? Pystyisikö ihminen todella tekemään jotakin paremmin kuin Luoja?

He saapuivat etelä-afrikkaan, El Minan kaupunkiin. Afrikan ensimmäinen ja suurin eurooppalaistukikohta, jos jossakin tiedettäisiin pimeyden tyyssijat, niin täällä. Nopeasti ryhmä kuulikin juoruja - Negarin kaupunki, jonka "valkoinen Jumala" oli jo kerran tuhonnut, oli taas vilkas. Siellä asunut paha oli herännyt entistä kiivaampana ja vaarallisempana, ja paikalliset pelkäsivät mennä lähelle sitä. Paikallinen pappi ei antanut juoruille paljon painoa, sillä "paikallisethan puhuvat mitä puhuvat" ja "missä tässä Jumalan hylkäämässä maassa ei ole pimeyttä?", mutta suostui järjestämään sankareillemme kantajia.

Sankarimme etsivät ja löysivät oppaan, paikallisen Tendaji Ngozin, joka oli kääntynyt katolilaiseksi ja suistui viemään ryhmän perille Negarin kaupunkiin. He myös järjestivät retkikunnalleen laivamatkan lähemmäs kaupunkia, pitkin afrikan rannikkoa. Perillä he viettivät viikkokausia viidakossa, jossa tuntui kuin kuumuus ja kosteus olisivat vasara pään sisällä, jatkuvasti hikisinä ja likaisina. Mutta lopulta he saapuivat kallioylängön, jonka päällä Negari oli, luo.

Ylänkö oli haljennut kahteen osaan - pienempään, jonka reunat olivat loivemmat ja joita pystyi kiipeämään, ja suurempaan, jossa kaupunki ilmiselvästi olisi. Sankarimme jättivät retkikuntansa alas ja kiipesivät tasangon päälle, mistä heillle avautui henkeäsalpaava näkymä viidakon lehtikattojen päälle - loputon, vihreä meri, tuoksut jotka raikkaassa ilmassa olivat miellyttäviä, ja loputtomien lintujen ja muiden eläinten ääntely. Sisempänä ylängöllä he löysivät ensin halkeaman, joka katkaisi ylängön kahtia, ja pian sitä seurattuaan sillan, jota ikävä kyllä vartio ryhmä paikallisia. Heistä isoin, ja sotamaalauksin koristeltu, huusi jotakin ja ryntösi kohti sankareitamme, muut vanavedessään.

Sankarimme vetivät aseensa (tosin Vladimirin ase jäi kiinni köynnöksiin ja hän joutui repimään sitä alas), ja olivat aluksi puolustuskannalla alkuasukkaiden rynnäkön edessä - erityisesti Meredith vuodatti vertaan verenhimoisten miesten rynnökön edessä. Mutta hetken kuluttu heidän ylivertainen aseistuksensa (tuliaseet aiheuttivat kauhua alkuasukkaissa) ja taitonsa käänsi taistelun kulun - aseensa puusta irroittanut Vladmir oli kuin viikatemies itse ja harvensi alkuasukkaiden joukkoa, mutta jokainen sai kyllä osansa. Voitettuaan taistelun ja hoidettuaan toistensa haavat, sankarimme jatkoivat sillan yli.

Sillan takaa löytyi rauniokaupunki, jota kasvusto ei ollut vielä ehtinyt peittää. Raunioitumisen täytyi olla tuore tapahtuma. Kun he saapuivat eräälle aukiolle kaupungin sydämessä, tornin päälle ilmestyi nainen, joka huusi suureen ääneen vieraalla kielellä, mutta jonka sankarimme kuitenkin ymmärsivät: 

-"Katsokaa! Valkoiset jumalat saapuvat tuhoamaan Negarin jälleen kerran! Tällä kertaa he eivät tule onnistumaan! Siinä missä minun entiset seuraajani palvoivat kuollutta jumalaa, nyt he palvovat minua, sillä minä olen ikuinen! Tuhotkaa heidät!". 

Ja entistä suurempi joukko alkuasukkaita ryntäsi esiin kellareista ja taloista, aseet käsissään ja verenhimo, sokea seuraaminen silmissään.. Miten sankarimme selviävät tästä?

Musta timantti

Lukko pimeyteen

Occulta Vaticano. Vatikaanin salaisuudet. Inkvisitio on hysteerisiä pellejä, jotka pelkäävät omaa varjoaan ja keskittyvät lähimmäistensä vainoamiseen todellisen vaaran sijaan. Occulta on sitä, mitä Inkvisition piti olla. Ainoat, joihin luotetaan riittävästi että he saavat tietää totuuden: pimeydessä liikkuu jotakin. Kristikunnan ensimmäinen ja viimeinen puolustuslinja. He kohtaavat asioita, joita ihmisen ei ole tarkoitettu nähdä, jotta muiden ei tarvitsisi. Ja kun he kohtaavat voittajansa, heidän nimensä unohdetaan.

Tätä ryhmää johtaa Vladmir, alunperin valkovenäläinen rikollinen, sitten inkvisition kuulustelija ja viimeiseksi Occultan agentti. Hänen kanssaan ovat Johan, saksalainen alkemisti, joka voi saada tarvitsemansa tiedon ainoastaan vatikaanin loputtomista kirjastoista, Meredith, Inkvisition kiduttama portugalilainen merirosvo joka etsii vanhempiaan, ja Cristian, Italialainen maanviljelijä jonka perheen epäkuolleet tappoivat ja joka nyt etsii kostoa.

Heidät lähetettiin Doleton kylään, josta kuului kummallisia huhuja - kylässä oli sattunut kuolemantapauksia, jotka virallisesti johtuivat juomisesta, mutta kylän pappi oli asiasta eri mieltä. Kylässä paljastuikin, että he eivät olleet kuolleet juomiseen - ruumiissa oli pienenpieniä pistohaavoja joka puolella!

Asiaa tarkemmin tutkiessa selvisi seuraavaa - ensin oli kuollut paikallinen rikas kauppias, putoamalla talonsa toisesta kerroksesta alas. Hän oli velkaa korttipeleistä neljälle muulle liikemiehelle, joista kolme oli nyt kuollut mystisellä tavalla. Ryhmä päättelee, että velkaisella, kuolleella kauppiaalla saattaa olla jotakin tekemistä asian kanssa, ja palaavat papin luokse saadakseen luvan kaivaa ruumiin ylös. Ennen kuin he ehtivät, kuuluu hautausmaan suunnasta karmea kirkaisu!

Kun he juoksevat kohti ääntä, he kohtaavat jotakin kammottavaa - punertava, sykkivä pilvi keskellä tietä, ja pelsota kankea viimeinen elossa oleva kauppias. Tarkemmin katsoen selviää, että pilvestä lähtee hiuksenhienoja lonkeroita kohti yhtä haudoista - ensimmäisen kuolleen hautaa! Ryhmä juoksee kohti pilveä, sillä vaikka sen uhri olisikin korttihuijari, hän ei ansaitse kuolemaa. Mutta laukauksen ja miekan sivallukset eivät vaikuta pilveen millään lailla, kun taas pilvi tiivistyy heidän ympärilleen ja kasvattaa kuin pensaan piikkejä jotka tunkeutuvat heidän vaatteidensa läpi ja pistelevät heitä, imien heidän vertaan!

Jossakin vaiheessa Johan päättää ottaa pulloihinsa näytteitä savusta - ja Vladmir päättää yrittää häiritä hautaa josta savu tulee. Kummallakaan ei ole vaikutusta.

Lopulta ryhmä tajuaa, että kun savu hyökkää heidän kimppuunsa, se on haavoittuva - ja hakutuu vapaaehtoisesti savun sisään voidakseen tappaa sen. Kun savuvamppyyri taas tiivistyy, he lyövät sen kuoliaaksi. Se oli yrittänyt imeä huijarit kuiviin kuolemassaan, niin kuin huijarit olivat imeneet hänen rahansa kuiviin eläessään.

Kun pilvi hälvenee, paljastuu miten kuollut oli muuttunut vamppyyriksi - tielle tipahtaa punainen jalokivi, joka tummui pikkuhiljaa. Siinä tuntui olevan aivan liikaa viisteitä - vaikka käänsit sitä täyden kierroksen kädessäsi, et palannut samalle puolelle kuin lähdit. Kerättyään jalokiven talteen ryhmä vei korttihuijarin paikallisten viranomaisten huostaan, poltti varmuuden vuoksi ruumiin, ja palasi kotiinsa.

Vatikaanissa ryhmä sai kauhukseen selville, että jalokiven tummuminen oli jotakin kauheaa - ne olivat jonkin muinaisen pahan lukkoja. Kirjoitukset kertoivat, miten kuningas Salomo olis sulkenut Saatanan lukkojen taakse, ja lukkona oli 21 jalokiveä. Nyt tämä yksi oli pettänyt. Occultan täytyisi löytää kivet ja vahvistaa niiden avulla Salomon lumous - kaikki muu olisi nyt toisarvoista.

Cristian Renato

Cristian Renato

"Mom, who is that angry man..?"

Cristian Renato. Juuri täyttänyt 31 vuotta. Aina ystävällisenä ja auttavaisena kylässä tunnettu mies. Pienen rauhallisen maatalon asukas. Auringon nousuun heräävä peltopalansa kyntäjä ja kunnossapitäjä ja Rakastavan vaimonsa puoliso. Pienen tyttölapsen onnellinen isä.

---

Cristian syntyi Italian alueella. Hänen äitinsä kertoi isästä, joka oli alunperin tullut amerikasta, mutta sairastutuaan silloin tuntemattomaan tautiin lähteneen pois, jottei tartuttaisi muitakin. Ilmeisesti isä oli kuollut, sillä hän ei koskaan enää palannut.

Muuten hän sai elää aivan tavallista elämää, aina siihen asti kun eräänä yönä heräsi perheensä kauhunhuutoon talonsa ulkopuolelta. Rynnättyään ulos hän näki talon olevan keskellä käveleviä vainajia ja olioita jonka kaltaisista oli lukenut vain uskonnollisista kirjoista. Lisan ja 4-vuotiaan Emilian juostessa kauhuissaan kuolleiden seasta talolle, Cristian myös juoksi heitä kohti oven vieressä ollut kirves aseenaan.

Miksi niin oli tapahtunut kukaan ei tiennyt. Ilman johtolankoja tai syytä jäädä kaupunkiin hän poltti talonsa ja sen sisällä sängyllä makaavat puolisonsa sekä lapsensa ruumiit. Ehkä niin saisi jätettyä entisen elämänsä paremmin taakseen.

Nyt 32 vuotiaana menneisyydestä tietää muutama ihminen. Se on silti eri asia tietävätkö kuinka se häneen on vaikuttanut, tai kuinka se häneen ehkä vaikuttaa edelleen.