Meredithin päiväkirja - osa 2

Siitä on muutama viikko kun rantauduimme Afrikkaan ja matka on vain monimutkaistunut siitä, mitä viimeksi olen saanut yksityisyyttä kirjoittaa. Tällä hetkellä istun afrikkalaisen heimon, yhden niistä monista, savimajassa ja olen toipumassa. Kun rantauduimme Afrikkaan aloimme heti etsiä tietoa tehtäväämme varten ja kierrellessämme ympäriinsä näin isän laivalla olleen yliperämiehen. Oli samalla ihastuttavaa ja tuskaisaa jutella ja muistella menneitä, mutta nautin siitä vähäisestä ajasta mitä saimme viettää yhdessä. Onneksi huomasin Vladimirin ja Johanin tulevan sisään ja sain hämättyä heitä niin, etteivät he nähneet häntä. En luota Vladimiriin, sen enempää kuin Johaniin tai Cristianiinkaan. He eivät ansainneet silloin luottamustani eivätkä tule koskaan ansaitsemaankaan!

Muutamien kyselyiden jälkeen saimme kokoon karavaanin, jonka kanssa lähdimme huhujen perään viidakon sydämeen. Ilma oli tavattoman tukahduttava ja kostea. Kunhan pääsen täältä takaisin Vatikaaniin, niin aion kylpeä viikon! Muutamien päivien vaelluksen jälkeen tapasimme sitten ”iloisen” soturijoukon, joka päätti sitten hyökätä kimppuumme. Taistelu meni välillä yllättävän tiukille, mutta voitimme, enkä sentään siitä taistelusta ole toipumassa tällä hetkellä...Vaan siitä seuraavasta joka odotti riippusillan tuolla puolen.

Saavuttuamme kanjonin toiselle puolen, siellä oli raunioita ja sieltä läheiseltä kukkulalta joku naikkonen huuteli jotain uhkauksia ja sitten suuri soturijoukko olikin tulossa kimppuumme. Vedin nopeasti aseeni ja olin taisteluvalmiudessa. Juoksimme erään sortuneen seinämän luokse, joka antoi hyvin suojaa. No olisihan minun pitänyt arvata, että Vladimir JÄLLEEN kerran tekee jotain typerää ja kadottaa aseensa. Hän vielä tapattaa meidät kaikki. Sitten hän vielä aloitti keskellä sitä pienimuotoista sotaa kinan Cristianin kanssa, kun tämä ei antanut hänelle miekkaa. No turpiinsa se vanhus otti ja koska hänellä ei ollut asetta, heitin hänelle oman miekkani ja päätin taistella tikareillani. Ei niinkään että luottaisin häneen, en vain halua kuolla tänne Jumalan hylkäämään paikkaan....tai niin ainakin toivoin.

Taistelu alkoi kääntyä meidän voitoksi, (en haluaisi myöntää, mutta kiitos kuuluu Johanin ihme puteleille, joissa oli aina ihmeellistä ainetta ja savua) niin se kalliolla huudellut naikkonen tulee paikalle jonkun korston ja kolmen nuoren tytön kanssa ja alkaa yksikseen taistella meitä vastaan. Yritän monesti ampua häntä, mutta aina joku soturi tuli tielleni ja jouduin väistämään, jolloin tähtäykseni meni pieleen. Lopulta menetin hermoni ja iskin tikarit heidän silmiinsä. Kuitenkin lopulta onnistuimme tappamaan sen naisen, mutta sitten yksi tytöistä kirkaisi ja juuri tappamamme nainen oli hänen paikallaan. Mikä paholainen!

Sitten ei mene kauaa on Cristian käy meidän kimppuumme. Typerys! Ei pystynyt vastustamaan sen naikkosen lumousta edes hetkeäkään ja melkein tapatti meidät. Jälleen kuitenkin saamme tapettua sen vampyyripaholaisen, mutta hän vain meni seuraavaan tyttöön. Sillä välin Cristian oli vapautunut lumouksesta, mutta hän meni ja tappoi jäljellä olleen tytön. Hän oli viaton ja kauhuissaan!

Lopulta kun tytöt ja korsto olivat kuolleet ja vampyyripaholainen alkoi vedellä viimeisiään, tunsin kuinka hän yritti ottaa minua valtaansa. Muistan kuinka vastustin valtavasti, mutta sitten hän olikin sisälläni ja en kyennyt hallitsemaan itseäni. Seuraavaksi muistan kuinka tappelin Cristianin kanssa ja sitä seuraavaksi olinkin köytettynä ja puussa kiinni. Jos olisin ollut oma itseni, niin olisin takulla antanut Cristianille kunnon selkäsaunan! Kehtasikin koskea minuun.

Tässä tilassa ollessani en muista paljoa, mutta tarvitseeko sitä olla kovin selvillä mitä ympärillä tapahtuu, kun ei pysty tekemään mitään? Muistan toisten äänen ja keskustelut ja myöhemmin vanhan poppamiehen äänen myös. Seuraavan päivänä he raahasivat minut kauaksi viidakkoon ja väkisin juottivat minulle jotakin litkua, jonka se poppamies oli keittänyt. Sitten....minä kuolin!

Ne niljakkeet tappoivat minut! Jälkikäteen vieläpä vähättelivät tilannetta, koska olin vain ollut kuoleena HEIDÄN mielestään vain hetken, mutta eivät he tiedä miltä se minusta tuntui. Kun kuulee, kuinka oma sydän yhtäkkiä alkaa nopeasti hidastua ja lopulta pysähtyy. Kaikki hidastuu, mustuus, pimeys nielaisee ja sitten tulee kylmyys. Siitä muutamassa hetkessä kävin läpi kaiken, mitä koin kidutussellissä uudelleen ja uudelleen. Sitten näin valoa ja puita ja tunsin kamalaa poltetta sekä näin Johanin kaavun kun hän paransi minua. Jos minulla olisi ollut voimia, olisin tappanut heidät kaikki siihen paikkaan, mutta vaivuin vain mustuuteen.

Siitä on nyt viikko ja voimani ovat palautuneet, mutteivät kuitenkaan kokonaan. Tunnen kuinka osa voimastani on tipotiessään, mutta kosto kannustaa minua pysymään sisukkaana. Huomenna jatkamme matkaa ja menemme täyttämään sen myrkyn keittäneen poppamiehen pyyntöä, jonka nuo maan matoset menivät lupaamaan.

Isä, jos olisit vielä elossa, niin...(kolme pisaraa tipahtaa paperille).


-Otteita Meredithin päiväkirjasta
 Vatikaanin arkisto