Meredithin päiväkirja - osa 4

Jälleen kerran istun savimajassa, tosin tässä on lattia, joten parempi tämä kuin se edellinen. Vasen käteni on herkkänä ja haavaa polttelee jatkuvasti. Haluaisin repiä sidoksen irti ja raapia haavaa, mutta se vain hidastaisi paranemistani ja minä en aio kuunnella Johanin saarnaa siitä, kuinka haavani tulehtuu jne. Hänkin on niin monta kertaa joutunut parantamaan minua, että mietin joskus, miksei hän vain anna minun kuolla? Viimeisten viikkojen aikana olen todella monta kertaa, no kuollut, mutta myöskin ollut niin pahasti haavoittunut, että olisi ollut helpompi jättää minut kuolemaan....No se kuitenkin keksii vielä jotain kieroa! Osasyyhän oli hänen, miksi olkani on paketissa. Johan meni ja kesytti virtahevon! Ja vieläpä jotenkin epäonnistui siinä, että se virtahepo seurasi vain ja ainoastaan minua...Mutta jos taas toisaalta kannalta mietii, niin Tupsu pelasti minut. On siinäkin, oma sotahippo...

Lähdimme siis edellisenä päivänä edellisestä kylästä liikkeelle ja päädyimmä tänne. Tilanne oli sellainen että toinen heimo oli hyökännyt tänne ja ottanut kaikki vangeikseen. Kuten tavallista, hyökkäsimme kylään, mutta itse toimin Tupsun kanssa harhautuksena. Tein liaanista Tupsulle ohjaimet ja sidoin itseni tiukasti siihen kiinni ja pidimme valtavaa melua kylän ympärillä. Tilanne oli niin naurettava ja samalla aivan päätön, etten voinut muuta kuin nauraa aivan mielipuolisesti. Temppu onneksi toimi suhteellisen hyvin ja sain suurimman osan vihollisheimosta perääni. Aiemmin tosin Crisse kävi kidnappaamassa yhden heistä ja olin innoissani, kun luulin että pääsen kunnolla kiduttamaan sitä kuvatusta...kerran sain huitaista nyrkillä ja sitten iskinkin hampaan sille takaisin suuhun. Jos hyvin käy, niin se tulehtuu sinne...toisaalta sitten se onnistuu juurtumaan takaisini ja mokoma saa jälleen nätin hymyn.

Taistelu sujui niin kauan hyvin, kunnes sain sitten nuolen vasempaan olkaani, solisluun yläpuolelle. Sen jälkeen sitten tajuntani pimeni kokonaan ja heräsin siihen kun haavani oli sidottu ja olin puoli-istunnassa. Kun huomasin sidoksen, säikähdin valtavasti ja katselin toisten ilmeitä kavalsivatko ne mitään. Ei reaktiota. Eli he eivät olleet nähneet oikeaa lapaani...HITTO! Pitääkin joutua elämään jatkuvassa salailussa ja pelossa, että kaikki paljastuu!

Joskus pohtii, että olisiko vain helppo huutaa kaikki ja sitten lähteä vain. Vähät siitä, että Vatikaani olisi perässäni. Etsisin vain vanhempani ja lähtisin jonnekkin kauaksi...jonnekkin missä saisin olla rauhassa. Kerrankin taas onnellinen...jos siihenkään enää kykenen.

Isä...minua pelottaa. Kaipaan niitä aikoja, kun olin vielä pieni tyttönen ja sinulla oli tapana ottaa minut karhunhalaukseesi ja rauhoitella minua...SINÄ LUPASIT SUOJELLA MINUA AINA!

(Viimeisen merkinnän kohdalla terä katkeaa ja mustetta leviää paperille ja paperi menee painauman kohdasta rikki. Muutama pisara tipahtaa ja sekoittuu levinneeseen musteeseen).