Meredithin päiväkirja - osa 4

Jälleen kerran istun savimajassa, tosin tässä on lattia, joten parempi tämä kuin se edellinen. Vasen käteni on herkkänä ja haavaa polttelee jatkuvasti. Haluaisin repiä sidoksen irti ja raapia haavaa, mutta se vain hidastaisi paranemistani ja minä en aio kuunnella Johanin saarnaa siitä, kuinka haavani tulehtuu jne. Hänkin on niin monta kertaa joutunut parantamaan minua, että mietin joskus, miksei hän vain anna minun kuolla? Viimeisten viikkojen aikana olen todella monta kertaa, no kuollut, mutta myöskin ollut niin pahasti haavoittunut, että olisi ollut helpompi jättää minut kuolemaan....No se kuitenkin keksii vielä jotain kieroa! Osasyyhän oli hänen, miksi olkani on paketissa. Johan meni ja kesytti virtahevon! Ja vieläpä jotenkin epäonnistui siinä, että se virtahepo seurasi vain ja ainoastaan minua...Mutta jos taas toisaalta kannalta mietii, niin Tupsu pelasti minut. On siinäkin, oma sotahippo...

Lähdimme siis edellisenä päivänä edellisestä kylästä liikkeelle ja päädyimmä tänne. Tilanne oli sellainen että toinen heimo oli hyökännyt tänne ja ottanut kaikki vangeikseen. Kuten tavallista, hyökkäsimme kylään, mutta itse toimin Tupsun kanssa harhautuksena. Tein liaanista Tupsulle ohjaimet ja sidoin itseni tiukasti siihen kiinni ja pidimme valtavaa melua kylän ympärillä. Tilanne oli niin naurettava ja samalla aivan päätön, etten voinut muuta kuin nauraa aivan mielipuolisesti. Temppu onneksi toimi suhteellisen hyvin ja sain suurimman osan vihollisheimosta perääni. Aiemmin tosin Crisse kävi kidnappaamassa yhden heistä ja olin innoissani, kun luulin että pääsen kunnolla kiduttamaan sitä kuvatusta...kerran sain huitaista nyrkillä ja sitten iskinkin hampaan sille takaisin suuhun. Jos hyvin käy, niin se tulehtuu sinne...toisaalta sitten se onnistuu juurtumaan takaisini ja mokoma saa jälleen nätin hymyn.

Taistelu sujui niin kauan hyvin, kunnes sain sitten nuolen vasempaan olkaani, solisluun yläpuolelle. Sen jälkeen sitten tajuntani pimeni kokonaan ja heräsin siihen kun haavani oli sidottu ja olin puoli-istunnassa. Kun huomasin sidoksen, säikähdin valtavasti ja katselin toisten ilmeitä kavalsivatko ne mitään. Ei reaktiota. Eli he eivät olleet nähneet oikeaa lapaani...HITTO! Pitääkin joutua elämään jatkuvassa salailussa ja pelossa, että kaikki paljastuu!

Joskus pohtii, että olisiko vain helppo huutaa kaikki ja sitten lähteä vain. Vähät siitä, että Vatikaani olisi perässäni. Etsisin vain vanhempani ja lähtisin jonnekkin kauaksi...jonnekkin missä saisin olla rauhassa. Kerrankin taas onnellinen...jos siihenkään enää kykenen.

Isä...minua pelottaa. Kaipaan niitä aikoja, kun olin vielä pieni tyttönen ja sinulla oli tapana ottaa minut karhunhalaukseesi ja rauhoitella minua...SINÄ LUPASIT SUOJELLA MINUA AINA!

(Viimeisen merkinnän kohdalla terä katkeaa ja mustetta leviää paperille ja paperi menee painauman kohdasta rikki. Muutama pisara tipahtaa ja sekoittuu levinneeseen musteeseen).  

Pieniä tapahtumia matkan varrelta - 1

Taistelun jälkeen ryhmä lepää ja kun Meredith on herännyt ja levännyt. Hän lähtee kävelemään ulkoilmaan. Tupsu seuraa Meredithiä ja koska virtahepo on kiitettävän kokoinen, sen poissaolo huomataan pian ja Tendaji sekä Cristian lähtevät tarkastelemaan, minnekkä Tupsu oli kadonnut.

Meredith kuljeskelee lähimetsikössä ja kuuntelee viidakon ääniä, sekä kuulee kun Tupsu tuhisee vieressä ilmoittaakseen että Tendaji ja Cristian ovat muutaman metrin päässä. Meredith ei kiinnitä kaksikkoon mitään huomiota eikä suostu kuuntelemaan heidän kehoituksiaan palata takaisin kylään, koska on vaarallista ja tämän pitäisi levätä jotta paranisi nopeammin jne. Meredith huitaisee terveellä kädellään välinpitämättömästi, koska vasen käsi on kantositeessä haavan takia ja lähtee kuljeksimaan kauemmaksi.

Kaksikko väittää vastaan, mutta koska Tendaji ei uskalla tehdä mitään, niin Cristian yrittää tarttua Meredithiä olasta kiinni, jotta saisi tämän pysähtymään. Meredithin äkkipikaisen luonteen seurauksena, hän käännähtää nopeasti ja yrittää iskeä nyrkillä Cristiania. Cristian onnistuu väistämään ja koska Meredith ei saa kipeällä kädellään mistään kiinni, hän menettää tasapainonsa ja rämähtää maahan liaanien ja sankan kasvillisuuden joukkoon. Kiroten ja ähisten hän nousee polviensa varaan istumaan ja samalla huomaa, että suurten pensaslehtien alla kasvaa jokin outo kasvi. Tendaji sanoo että on vain joskus kauan sitten kuullut kyseisestä kukasta, muttei koskaan uskonut näkevänsä sitä. Kasvi oli kukan tapainen ja mustempi kuin viidakon yö. Löydöstä ilmoitetaan Johanille, joka innoissaan poimii kasvin varovasti, hihojaan käyttäen (koska ei tiedä, onko kasvissa piikkejä ja onko se myrkyllinen) pulloon, ja onnesta myhäillen menee kohti kylää tarkastellen uutta aarettaan kaivellen kaapujensa kätköstä yhtä kirjaansa, josta toivoo löytävänsä joitain vastauksia.

Meredith lähtee äkeissään harpoen kohti kylää Tupsu kannoillaan, kihisten jotain sen suuntaista että kun hän pääsee takaisin Vatikaaniin, hän aikoo olla viikon kylvyssä nousematta sieltä koko aikana...

Sotahippo

En sanonut "älä luota taikureihin" - heidän joukossaan on myös hyviä miehiä, uskollisia ystäviä, ja niitä, jotka ovat valmiit uhraamaan itsensä hyvän asian edestä. Sanoin "älä luotaa taikuuteen" - taikuus on kuin joen suunnan muuttamista paljain käsin, tai toisinaan kuin tyhjään ilmaan tarttumista ja itsensä ylös vetämistä. Jo luonnoltaan se ei ole loogista ja luomisen sääntöjä noudattavaa, vaan se rikkoo niitä. Se voi käyttäytyä arvaamattomasti ja pettää  sinut kun sitä eniten tarvitset. Ei, viisas mies ei luota taikuuteen, sillä sitä ei sido luomisjärjestys. Se on kaaosta.

     -Isä Zacharias, 1459

Toivuttuaan hieman koettelemuksistaan ryhmä lähtee kohti seuraavaa huhupuhetta: he ovat kuulleet että pohjoisempana siivekäs demonikuningas on palannut. Eikä pahuus koskaan loppuisi tältä mantereelta? Joko tämä demoni vihdoinkin olisi mustan timantin kantaja? Ryhmä kävelee läpi viidakon, ja tämä viidakko on tiheintä mitä he ovat nähneet - edes eläinten polkuja ei näy läpipääsemättömässä tiheikössä. He ovat saapuneet Afrikan viidakon sydämeen, alueelle, jolla edes paikalliset heimot eivät kulje.

Jonkin aikaa käveltyään he löytävät viidakon läpi virtaavan joen, joka vie suurin piirtein oikeaan suuntaan. Joen rannat ovat melko vapaat korkeasta kasvillisuudesta, ja niinpä ryhmämme retkikunta jatkaa matkaansa joen rantoja pitkin. Eräänä iltana Johan jatkaa tutkimuksiaan ja kokeilee uutta loitsumuunnosta - hän ei suostunut kertomaan, mitä yritti, mutta lopputulos oli vähintäänkin kummallinen. Joessa kylpi virtahepoja, ja maagiset energiat virtasivat yhteen niistä. Lopputulos oli, että se nousi joesta ja lähti kävelemään ryhmän luo.

Kantajat tapasivat jo aseitaan - hippo on afrikan vaarallisin eläin. Mutta se ei hyökännytkään, vaan tuli ja nuolaisi Johanin naamaa - se oli rakastunut! Johan ei kuitenkaan ollut erityisen imarreltu virtahevon lähentelystä, ja kun loitsu oli vielä nuori ja taipuisa, sai virtahevon huomion kääntymään Meredithiin. Nyt Meredithillä oli henkilökohtainen sotahippo, joka seurasi häntä kuin koiranpentu!

Kun karavaanimme (ja hippo) jatkoivat matkaansa pohjoiseen, viidakko alkoi pikku hiljaa hälvetä, ja polkuja näkyä. Karavaani leiriytyi, ja Tendaji lähti tiedustelemeen eteenpäin, toiven löytävänsä kylän josta saada lisätietoa. Illan tullen Tendaji palasi: he olivat löytäneet metsästäjien polun. Puihin oli kaiverrettu merkkejä, joita he eivät osanneet tulkita, mutta jotka eivät voineet olla eläinten tekemiä. He eivät kuitenkaan olleet ehtineet polun päähän ennen illan tuloa.

Aamulla ryhmä seurasi Tendajin polkua, ja heidän valitsemansa suunta oli oikea - mäen takaa paljastui kylän katot. Kylän majoista nousi savua ja suuan tuoksua, mutta muuten jotakin oli pielessä - suuri määrä naisia, lapsia ja vanhuksia sekä muutamia miehiä oli köysissä keskellä kylää, ja joukko miehiä sotamaalauksissa tutki rakennuksia ja ajoi viimeisiä ihmisiä keskelle ja köysiin.

Ilman tietoa siitä, mitä tapahtuu, Cristian lähti hankkimaan informaatiota. Hän odotti varjoissa kylän vieressä, kunnes joku lähestyi, ja kolkkasi yhden sotamaalatun miehen. Kuulusteluissa paljastui, että hänen heimonsa kaappasi orjia demonijumalalle pohjoisessa.

Ryhmä ei kuitenkaan voinut jättää näitä ihmisiä orjiksi, ja kehitti sotasuunnitelman: Meredith ratsastaisi hipolla kylän toiseen päähän, ja muut hiipisivät sisään toisesta päästä. Suunnitelma toimikin kohtuullisesti; mitä nyt Meredith haavoittui vakavasti, sotahippo raivoistui veren hajusta, Johan kompuroi ja muuttui kissaksi, ja vihollisten ilmeet olivat näkemisen arvoiset kun valkoinen nainen ratsastaa virtahevolla! Kun pöly oli laskeutunut, ryhmä oli onnistunut vapauttaamaan orjat ilman tappioita, ja orjakauppiaat oli ajettu pois.

Miten tarina jatkuu?

Meredithin päiväkirja - osa 3

Lähdimme varhain seuraavana aamuna matkaan ja ilma oli jälleen kuin saunassa. Siinä vasta mielenkiintoinen keksintö....mutta niin. Matka jatkui Tendajin johdossa kohti maanvyörymiä ja tottakai meidän pitää väitellä kaikesta pienistä asioista. Lopulta päsimme kiipeämään kukkulalle, jonka juurella näimme talon. Sitä ei oltu hakattu siihen, sillä suuren kivet joista talo muodostui, olivat tavattoman sileitä ja suuria. Lähdimme kulkeutumaan talon sisään ja siellä oli portaat, jotka viettivät alaspäin. Lopulta sitten Vladimirin johdolla menimme portaita pitkin alas ja kuinka sattuikaan. Portaat romahtivat koko ryhmän painosta ja rojahdimme hyvän matkaa alas kovamme maaperälle. Asiaahan ei sitten helpottanut se, että Cristina putosi minun päälleni ja siinä sitten muutaman minuutin haukoin henkeäni vihaisena. Tottakai juuri minun päälleni! Miksei vaikka Vladimirin tai Johanin?! No Johan on niin luiseva, että hän menisi varmana palasiksi...

Luola oli hyvin outo, johon olimme pudonneet ja seinillä oli jotain outoa kirjoitusta jossa puhuttiin riidoista ja veriuhrista ja kaikesta oudosta. Huoneessa oli myös ovi ja suutuksissani, jotta saisin vähän purkaa vihaani potkaisin sitä ensin ja sitten avasin oven. Sen takaa paljastui tyhjä, pitkä ja pimeä käytävä. Otin maassa olleen soihdun ja aloin mennä tunneliin, kun Cristian esteli ja aikoi itse mennä ensin. Hermostuin ja töytäisin häntä kauemmaksi, mutta hän jääräpäisesti pisti vastaan ja Vladimir meni ensin. Emme ehtineen kauaksi, kun tapahtui jotain outoa ja päädyimme takaisin lattialle ja minä haukoin henkeäni ja Cristina oli päälläni. Työnsin hänet suutuksissani jälleen pois ja haukoin henkeäni. Tätä tapahtui muutaman kerran kun sitten kaikki vuodatimme verta alttarille...menetin malttini, mutta siitä ei ole enää mitään haittaa. Käytin isän antaman medaljongin sisältöä. Tällä kertaa se toimi...ihmettelen sitä, mutta minulla ei ollut aikaa pohtia sitä sen enempää. Minun piti nopeasti sitoa käteni, etteivät muut näkisi, mitä haavaani laitoin. Pidän sidettä myöskin sen takia, ettei tule uteliaita kysymyksiä.

Päädyimme käytäväsä tienhaaraan joden päissä oli kaksi huonetta. Toinen oli jonkinlainen yhdistelmä makuuhuone ja työhuone sekä keittiö josta johti portaat eteenpäin. Jatkoimme matkaa ja päädyimme suureen huoneeseen jossa oli useita sotureita, mustaan kaapuun kääriytynyt mies ja kivipaadelle, samanlaiseen kuin ensimmäisessä luolassa, sidottu tyttö. Aloitimme taistelun.

Taistelimme pitkään ja ainakin itse antaumuksellisesti, sillä Tendaji kertoi nähneensä kuinka mustakaapuinen oli tappanut tytön jo useamman kerran. En tiedä mikä tämä kirottu paikka on, mutta en anna tytön kuolla. Pitkän taistelun uuvuttamana ja osa voimistani kadonneena olin tiukassa paikassa ja taistelin kolmea soturia vastaan. Mitä muistan siitä on, että yksi sotureista lävistää minut keihäällä. Sitten kaikki alkaa alusta. HIENOA! Kuolin jo kaksi kertaa!

Jälleen kerran taistelimme pitkään ja tällä kertaa kuoli soturi, jälleen kaikki alkoi alusta. Tätä jatkui pidemmän aikaa. Kun laskin jälkikäteen, niin taisin kuolla tuolla luolassa kaksi tai kolme kertaa. Ei ensimmäistä ilman toista ja toista ilman kolmatta...Pimeys ja välähdys. En seuraavalla kerralla kuuntele ja toimi Vladimirin itsemurhaohjeiden mukaan. Kohta minä vielä kuolen lopullisesti!

Loppujen lopuksi saimme tainnutettua kaikki ja vapautettua tytön. Tyttö kertoo että hän muistaa vain yhden ainoan kerran, juuri tämän kerran kun me tulemma ja pelastamme hänet. Tyttö ei varmana ymmärrä miten onnekas hän on muistaessaan vain tämän kerran, jolloin hän ei kuole. Myöskin selvisi, että luolassa oli jokin loistu joka esti ihmisiä kuolemasta ”oikeasti”, ja luola oli tarkoitettu riitojen sopimista varten. Oli mitä tahansa, olen iloinen että pääsimme sieltä pois. Se mustakaapuinen poppamies varmana ensimmäisen kerran herätessään on kauhuissaan, kun tuntee suurta kipua eikä näe mitään. Kuinkahan kauan hän elää niin, kunnes kuolee ja herää seuraavan kerran näkevänä? Saastaiset madot!

Matka takaisin kylään kuluu onneksi ongelmitta ja laskeskelin että olen kuollut nyt kolme kertaa. Ne kerrat jolloin kuolin luolassa, eivät olleet samanlaisia kuin ensimmäinen, sillä niistä minulla ei ole muistikuvina muuta kuin kipu, pimeys ja välähdys. Johankin sattui kuolemaan kerran ja hän piti sitä mielenkiintoisena kokemuksena....Tietäisi vain, mitä se on todellisuudessa.

Jatkamme jälleen huomenna matkaa kohti pohjoista ja yritämme saada käsiimme sen *#%&” rubiinin jota se #/(½%#* pappi laittoi meidät etsimään. Nyt toivon että saisin nukuttua tämän yön levossa...olen nähnyt viime yöt painajaisia ja ne hermostuttavat minua. Olen aamulla väsynyt ja vapisen, enkä todellakaan halua näyttää heikkouttani nuille maakravuille! Kun pääsemme takaisin Vatikaaniin otan pitkän kylvyn ja rommipullon ja taidan vetää pääni täyteen... Heh, isä, sait sinä minussa jonkinlaista ladymäisyyttä aikaan, kerta niin kovasti haluan kylpyyn. Mutta viinapäästäni voit ihan hyvin syyttää itseäsi! Kaikenkaikkiaan, minähän olen sinun, merirosvokapteenin, **** tytär...(pieni yksinäinen pisara tipahtaa ja tahraa toiseksi viimeisen sanan).

-Otteita Meredithin päiväkirjasta
 Vatikaanin arkisto

Meredithin päiväkirja - osa 2

Siitä on muutama viikko kun rantauduimme Afrikkaan ja matka on vain monimutkaistunut siitä, mitä viimeksi olen saanut yksityisyyttä kirjoittaa. Tällä hetkellä istun afrikkalaisen heimon, yhden niistä monista, savimajassa ja olen toipumassa. Kun rantauduimme Afrikkaan aloimme heti etsiä tietoa tehtäväämme varten ja kierrellessämme ympäriinsä näin isän laivalla olleen yliperämiehen. Oli samalla ihastuttavaa ja tuskaisaa jutella ja muistella menneitä, mutta nautin siitä vähäisestä ajasta mitä saimme viettää yhdessä. Onneksi huomasin Vladimirin ja Johanin tulevan sisään ja sain hämättyä heitä niin, etteivät he nähneet häntä. En luota Vladimiriin, sen enempää kuin Johaniin tai Cristianiinkaan. He eivät ansainneet silloin luottamustani eivätkä tule koskaan ansaitsemaankaan!

Muutamien kyselyiden jälkeen saimme kokoon karavaanin, jonka kanssa lähdimme huhujen perään viidakon sydämeen. Ilma oli tavattoman tukahduttava ja kostea. Kunhan pääsen täältä takaisin Vatikaaniin, niin aion kylpeä viikon! Muutamien päivien vaelluksen jälkeen tapasimme sitten ”iloisen” soturijoukon, joka päätti sitten hyökätä kimppuumme. Taistelu meni välillä yllättävän tiukille, mutta voitimme, enkä sentään siitä taistelusta ole toipumassa tällä hetkellä...Vaan siitä seuraavasta joka odotti riippusillan tuolla puolen.

Saavuttuamme kanjonin toiselle puolen, siellä oli raunioita ja sieltä läheiseltä kukkulalta joku naikkonen huuteli jotain uhkauksia ja sitten suuri soturijoukko olikin tulossa kimppuumme. Vedin nopeasti aseeni ja olin taisteluvalmiudessa. Juoksimme erään sortuneen seinämän luokse, joka antoi hyvin suojaa. No olisihan minun pitänyt arvata, että Vladimir JÄLLEEN kerran tekee jotain typerää ja kadottaa aseensa. Hän vielä tapattaa meidät kaikki. Sitten hän vielä aloitti keskellä sitä pienimuotoista sotaa kinan Cristianin kanssa, kun tämä ei antanut hänelle miekkaa. No turpiinsa se vanhus otti ja koska hänellä ei ollut asetta, heitin hänelle oman miekkani ja päätin taistella tikareillani. Ei niinkään että luottaisin häneen, en vain halua kuolla tänne Jumalan hylkäämään paikkaan....tai niin ainakin toivoin.

Taistelu alkoi kääntyä meidän voitoksi, (en haluaisi myöntää, mutta kiitos kuuluu Johanin ihme puteleille, joissa oli aina ihmeellistä ainetta ja savua) niin se kalliolla huudellut naikkonen tulee paikalle jonkun korston ja kolmen nuoren tytön kanssa ja alkaa yksikseen taistella meitä vastaan. Yritän monesti ampua häntä, mutta aina joku soturi tuli tielleni ja jouduin väistämään, jolloin tähtäykseni meni pieleen. Lopulta menetin hermoni ja iskin tikarit heidän silmiinsä. Kuitenkin lopulta onnistuimme tappamaan sen naisen, mutta sitten yksi tytöistä kirkaisi ja juuri tappamamme nainen oli hänen paikallaan. Mikä paholainen!

Sitten ei mene kauaa on Cristian käy meidän kimppuumme. Typerys! Ei pystynyt vastustamaan sen naikkosen lumousta edes hetkeäkään ja melkein tapatti meidät. Jälleen kuitenkin saamme tapettua sen vampyyripaholaisen, mutta hän vain meni seuraavaan tyttöön. Sillä välin Cristian oli vapautunut lumouksesta, mutta hän meni ja tappoi jäljellä olleen tytön. Hän oli viaton ja kauhuissaan!

Lopulta kun tytöt ja korsto olivat kuolleet ja vampyyripaholainen alkoi vedellä viimeisiään, tunsin kuinka hän yritti ottaa minua valtaansa. Muistan kuinka vastustin valtavasti, mutta sitten hän olikin sisälläni ja en kyennyt hallitsemaan itseäni. Seuraavaksi muistan kuinka tappelin Cristianin kanssa ja sitä seuraavaksi olinkin köytettynä ja puussa kiinni. Jos olisin ollut oma itseni, niin olisin takulla antanut Cristianille kunnon selkäsaunan! Kehtasikin koskea minuun.

Tässä tilassa ollessani en muista paljoa, mutta tarvitseeko sitä olla kovin selvillä mitä ympärillä tapahtuu, kun ei pysty tekemään mitään? Muistan toisten äänen ja keskustelut ja myöhemmin vanhan poppamiehen äänen myös. Seuraavan päivänä he raahasivat minut kauaksi viidakkoon ja väkisin juottivat minulle jotakin litkua, jonka se poppamies oli keittänyt. Sitten....minä kuolin!

Ne niljakkeet tappoivat minut! Jälkikäteen vieläpä vähättelivät tilannetta, koska olin vain ollut kuoleena HEIDÄN mielestään vain hetken, mutta eivät he tiedä miltä se minusta tuntui. Kun kuulee, kuinka oma sydän yhtäkkiä alkaa nopeasti hidastua ja lopulta pysähtyy. Kaikki hidastuu, mustuus, pimeys nielaisee ja sitten tulee kylmyys. Siitä muutamassa hetkessä kävin läpi kaiken, mitä koin kidutussellissä uudelleen ja uudelleen. Sitten näin valoa ja puita ja tunsin kamalaa poltetta sekä näin Johanin kaavun kun hän paransi minua. Jos minulla olisi ollut voimia, olisin tappanut heidät kaikki siihen paikkaan, mutta vaivuin vain mustuuteen.

Siitä on nyt viikko ja voimani ovat palautuneet, mutteivät kuitenkaan kokonaan. Tunnen kuinka osa voimastani on tipotiessään, mutta kosto kannustaa minua pysymään sisukkaana. Huomenna jatkamme matkaa ja menemme täyttämään sen myrkyn keittäneen poppamiehen pyyntöä, jonka nuo maan matoset menivät lupaamaan.

Isä, jos olisit vielä elossa, niin...(kolme pisaraa tipahtaa paperille).


-Otteita Meredithin päiväkirjasta
 Vatikaanin arkisto

Meredithin Päiväkirja - osa 1

Afrikkaan?! Siitä on hyvin kauan, kun viimeksi olen sielläkin käynyt. Tällä kertaa tosin menemme sen toiselle puolelle vilkkaimpaan satamaan mitä siellä on. Jos olen siellä käynyt, niin olen ollut sitten vielä lapsi, sillä en viime vuosien varrelta muista tätä paikkaa. Kävimme isän kanssa usein Afrikassa ja sieltä löytyi aina paljon hienoa ja mielenkiintoista tavaraa. Medaljonki, jonka sain nuorena tyttösenä isältä on kuulema peräisin jostain kaukaa joltain voimakkaalta henkilöltä tai jotain vastaavaa, isä ei kertonut niin tarkkaan....

Voi miten kaipasinkaan merta! Sen suolaista tuoksua ja voimakkaita tyrskyjä jotka nostattavat välillä laivan melekin lentoon, sen villiä luonnetta ja suuruutta! Tosin muutama pieni yksityiskohta vähän pilasi merimatkaani ja ne ovat nuo muutamat kaksilahkeiset...MIEHET! Onneksi sain suurimman osan matkasta olla omissa oloissani ja nauttia siitä ”vapaudesta”....Isä, kaipaan sinua, olisitpa vielä täällä.


-Otteita Meredithin päiväkirjasta
 Vatikaanin arkisto

Eksyksissä ajassa

Pitkällisen pohdinnan ja todisteiden punnitsemisen jälkeen tämä tuomioistuin määrää sovintojen kammion käytön lopetettavaksi. Viimeaikaiset tapahtumat ovat osoittaaneet, että mikäli kammion valvojat menehtyvät onnettomuudessa, sinne tuomitut joutuvat elämään nälkäkuolemansa uudelleen ja uudelleen jopa vuosikymmenien ajan. Kammion kaukainen sijainti tekee jatkuvista tarkistuksista mahdottomia, ja nykyinen paikka on ainoa jossa voimalinjat kohtaavat sopivalla tavalla. Niinpä kammion siirtäminen ei tule kysymykseen. Politiikan tekoon on löydettävä toinen keino, ja sopu on löydettävä lyhyemmässä ajassa.

     -Otteita ikivanhoista kirjoituksista, löytynyt saksan rannikolta luostarin arkistoista 1540. Ei voitu 
      sovittaa mihinkään historian ajanjaksoon, todettu huijaukseksi 1543. Huijarin motiivi epäselvä.

Meredith tapettiin ja herätettiin eloon, mutta timantti ei ollut vamppyyrikuningattaren sisällä - ja nyt ryhmämme oli autettava poppamiestä lupauksensa mukaan. Sankarimme odottelivat noin viikon verran kylässä, parantelivat haavojaan ja odottivat että Meredith olisi riittävän vahva makustamaan. Lopulta tuli aika täyttää lupaus poppamiehelle. Hän kertoi, kuinka jokin aika sitten oli sattunut pienehkö maanjäristys, ja kuinka jumalten voiman näytös varmasti tekisi alueen yrteistä voimakkaampia taikajuomien raaka-aineita. Hänen tyttärensä oli lähtenyt etsimään yrttejä alueelta, mutta ei ollut palannut takaisin. Nyt poppamies oli huolissaan.

Ryhmämme suuntasi kohti pohjoisen kukkula-aluetta, jossa järistys oli tapahtunut. Matka viidakon halki oli kuin ensisuudelma - kuuma ja kostea. Muutaman päivän saunakuurin jälkeen avoimen kukkulamaaston näkeminen oli helpotus. Kukkuloita tutkiessa löytyi muutama paikka, jossa kukkulanrinne oli vierinyt alas - ja eräästä kukkulasta oli paljastunut ikivanha talo!

Talo oli rakennettu valtavista kivipaasesista, uskomattoman sileistä ja ilman mitään työstön jälkiä. Sisällä näkyi puiset portaat jotka jatkuivat syvemmälle maan alle. Partio otti mukaansa Tendajin ja kolme kantajaa ja alkoi laskeutumaan maan syvyyksiin. Mutta kun he olivat pääseet lähes pohjalle, ikivanhat puuportaat romahtivat heidän allaan ja he löysivät itsensä haukkomasta henkeään puukasasta - ja Cristian oli pudonnut Meredithin päälle.

Huone oli neliskanttinen, kivinen, ja yhdellä sivulla oli jykevä ovi, jossa oli teljet tällä puolella - sen tarkoitus oli selkeästi pitää jotakin sisällä. Keskellä huonetta oli sileä, musta alttari. Seinillä oli kirjoitusta, mutta sitä oli yritetty tuhota taltalla. Ja romahduksen pöly ei laskeutunut, vaan jäi leijumaan ilmaan, paikalleen kunnes joku sitä liikutti. Paikan tunnelma oli kummallinen, irrallinen maailmasta. Johan tutki piirtokirjoituksia, ja hämmästkyksekseen huomasi että ne muistuttivat latinaa. Jäljellä olevista kohdista hän sai selville irrallisia viittauksia riitoihin ja sopimisieen, sekä kehotuksen vuodattaa veriuhri alttarille. Tendaji oli sitä mieltä, että tämä oli pyhä paikka, viilsi kämmeneensä ja vuodatti vertaan alttarille.

Ryhmä jätti kantajat huutelemaan ylös ja pyytämään köyttä, kun he itse lähtivät syvemmälle kompleksiin. Mutta kun he pääsivet pienen matkan oven takaiseen käytävään, maailma vääristyi, sankareitamme huimasi hetken, ja he olivat jälleen puukasassa, muistikuvat edellisestä kerrasta hämäriä. Tendaji taas huusi suureen ääneen "EI!", ja välittömästi tämän jälkeen näytti hämmentyneeltä. Kysyttäessä hän kertoi, että he olivat menneet koko kompleksin läpi, ja näkivät kuinka mustapukuinen mies uhraa poppamiehen tyttären, kunnes maailma vääristyi.

Sankarimme yrittävät useamman kerran päästä eteenpäin, juosten ja hiipien, mutta joka kerta maailma vääristyy, ja joka kerta he muistavat vain hämärästi aiempia kertoja. Lopulta he kokeilevat vuodattaa vertaan alttarille, ja kas kummaa - he pääsevät syvemmälle luolastoon.

Oven takaa paljastuu käytävä, josta oikealta puolelta löytyy makuuhuone joka on muutettu työhuoneeksi, jossa on latinankielisiä kirjoja. Johan lukee niitä Vladmirin kanssa, mutta ne ovat vaikeaselkoisia maagisia tutkielmia, ja he eivät saa niistä sen enempää selvää lyhyessä ajassa. Vasemmalta löytyy keittiö, jossa on ikivanhoja, mutta silti hyväkuntoisia astioita. Yhdestä kaapista löytyy tuoretta ruokaa.

Keittiöstä menee portaat alas, ja päädytän saliin, jossa on pöytiä, kaksi ovea vastakkaisilla puolin huonetta, ja musta alttari keskellä huonetta, tosin tällä kertaa altarin pinnassa on mystisiä kaiverruksia. Huoneen kumpaakin päätä vartioivat paikalliset, palkkasotilaan näköiset köriläät, ja alöttarille on köytetty pakokauhuinen, mustahiuksinen tyttö. Hänen päälleen on kumartunut messuava, mustaan kaapuun pukeutunut valkoihoinen mies, jolla on tikari kohotetuissa käsissään.

Sankarimme yrittivät useampaan kertaan estää uhrauksen, mutta joka kerta joku kuoli. Aina kun joku sai kuoliniskun, oli se sitten tyttö, messuaja, palkkasoturit tai sankarimme, kaikki alkoi taas alusta. Lopulta sankarimme onnistuivat kolkkaamaan vartijat, vapauttamaan pelästyneen tytön alttarilta makaamasta, ja pakenevat. Tajuttomat kidnappaajat he sulkevat lukkojen taakse.

Vastapäisestä ovesta paljastuu samanlainen keittiö-makuuhuone-järjestely kuin he olivat jo tutkineet, mutta tässä makuuhuoneessa selkeästi nukkuivat palkkasoturit. Ja tällä puolella piirtokirjoitukset olivat ehjiä, ja portaat paikallaan! Piirtokirjoituksista selvisi, että tämä oli Atlantislaisten keino ratkaista riitoja - riidan osapuolet lukittiin sisään, ja he eivät voineet kuolla eivätkä päästä ulos ennen kuin sopivat riitansa, koska jonkun kuollessa aika tilan sisällä kelautuisi takaisin edelliseen hetkeen, kun joku tuli sisälle tai poistui tilasta. Veriuhri alttarilla oli tarkoitettu sitomaan heidän tietoisuutensa paikalleen ajan virrassa, jotta he muistavat edelliset elämänsä täällä. Jos kidnappaajat (tyttö kertoi miten miehet olivat kidnapanneet hänet) eivät pääsisi ulos lukkojen takaa, he kuolisivat nälkään, uudelleen ja uudelleen. Tosin he eivät muistaisi aikaisempia kertoja.

Sankarimme palauttavat tytön isänsä luo, ja seuraavat seikkailut odottavat heitä.