Meredithin päiväkirja, Budapest, Osa 1

Budabestiin! Vihdoinkin jonnekkin sivistyksen pariin! En muista, olenko käynyt koskaan Unkarissa, tosin se ei ole niin lähellä merta että olisimme ainakaan kovin usein isän kanssa siellä käyneet. Mutta kuitenkin...mieluummin sinne kuin enää Afrikkaan! Hyi vesihiisien kannikat sentään sinä hiostavaa ilmaa ja iniseviä moskiittoja!

Kun olimme saapuneet takaisin Vatikaaniin, pysyin kaukana ryhmästäni ja yritin saada kaiken Afrikassa saamani saastan pestyä pois, viettämällä aikaa kylpylässä. Oi ihanuus tätä puhtautta! Ainut huono puoli on se, etten tiedä vieläkään vanhemmistani. Vatikaani alkaa olla suuresti minulle velkaa!

Juttelin isä Franciskoksen kanssa ja hän sanoi, että tiedot vanhemmistani on matkalla Vatikaaniin, muuta hän ei osannut sanoa. Eli toisin sanoen kun pääsen täältä Unkarista takaisin Vatikaaniin, olen lähempänä vanhempieni löytämistä.. Toisaalta minua pelottaa. Jos he ovat sitten elossa, niin miksi he sitten jättivät minut? Ei niin, että valittaisin, isä oli maailman paras joka minulla olisi koskaan voinut olla...mutta silti.

Matkamme sujui suhteellisen rauhallisesti ja saavuttuamme kaupunkiin huomasi heti, että ketkä ovat suuresti varoissaan ja ketkä elävät henkihievereissään. Ei minulla ole rikkaita mitään vastaan, saan sentään heiltä vietyä aina silloin tällöin muutaman kultarahapussukan, mutta tuollainen arvoasteikoilla eläminen kuvottaa minua.

Kävimme kardinaalin puheilla ja odotellessamme audienssia näimme ihka aito oikean temppeliritarin. Ei niinkään että minua kaksilahkeiset kiinnostaisi, mutta se kiukku joka siitä miehestä paistoi, niin veikkaan että hänen naamallaan olisi voinut paistaa muutaman kananmuna... kuitenkin kardinaali ei osannut auttaa meitä yhtään sen enempää kuin olin arvellutkaan. Samanlainen hurskastelija kuin kaikki muutkin Vatikaanin alaisuudessa olevat papit ja munkit.

Saimme kuitenkin tietää temppeliritarilta, kun kävimme hänen luonaan keskustelemassa, että kaikkein äänekkäimmät tapaukset aina katoavat, joten menimme sen hetkisen mielipiteiden vaikuttajan luokse. Eipä siinä ehditty kauaa turista, kun ikkunasta syöksyi sisään 4 mustiin pukeutuneita joilla näytti olevan vähän muutakin mielessä kuin iltahartauden lukemine. Taisteltuamme ja voitettuamme huomasimme toisen ongelman. Käytävästä oli tulossa lisää niitä maitonaamoja, niinpä jouduimme ikkunasta pakenemaan. Että minä vihaan vamppyyrejä!

Kesken pakomatkamme eteemme ilmestyi outo, valtava ja lihaksikas olento jolla oli valtavat sarvet. Myöhemmin sain kuulla että se oli jokin demoni. Hyvin mielenkiintoinen ilmestys....

kuitenkin Vlad otti hirveän hepulin aiheesta ja varsinkin silloin, kun myöhemmin temppeliritarien kidutuskammiossa sain kuulla, että demoni oli pelastanut meidät vampyyreiltä ja että demoni olikin mies, joka oli kahlinnut itseensä demonin ja käytti sen voimaa, jotta voisi auttaa ihmisiä.

Minä en nähnyt siinä mitään pahaa, saati yhtään ymmärtänyt sen vanhan vuohen, Vladimirin reaktiota kun se otti miekkansa ja meinas tuikkasta sitä demonimiestä, kadotettujen veljeskunnan jäsentä rintaan, kun tämä puolustuskyvyttömänä roikkui kahleissa...se on muuten hyvin kivuliasta.

Nooh Cristian paini siinä Vladin kanssa ja minä kumautin vuohta tuolilla ohimoon, mutta sen kumma viha niitä demoneja vastaan oli niin voimakas ettei se meinannu edes uhallaan menettää tajuntaansa. Olin jo valmis kiskaisemaan pistoolin esiin kun lopulta Crisse sai sen tainnutettua.

Nooh vartijoiden ja Johan siinä tuijotellessa sitten sidoimme Vladimirin, päästimme vangin alas ja laitoimme sen sijaan Vladin roikkumaan ja kiedoimmepa muutaman kerran köyttäkin sen ympärille, ettei varmana pääse jälleen meidän kimppuume....mokoma tuikkasi melkein minuakin sillä leipäveitsellään....

Saimme selville tältä demoni-ihmiseltä, että kardinaali itse on vampyyri ja kaappaa näitä mielipidevaikuttajia ja Meritar ties mitä vielä se iljetys tekee. Niinpä sovimme kadotettujen veljeskunnan kanssa tapaamisen, jossa sovimme yhdessä kuinka saisimme kardinaalin hengiltä.

Kuitenkin tarvitsisimme Vladimiria siihen myös, joten hänen herättyään kerroin lyhyesti tilanteen ja vannotin häntä olemaan tappamatta kadotettujen veljeskunnan jäseniä, kunnes olisimme saaneet kardinaalin hengiltä. Hän lupasi...saa nähdä pitääkö lupaus.

Mentyämme tapaamiseen siellä oli 4 ryhmän edustajaa, kuten meitäkin ja keskusteltuamme ryhmän johtaja Alicia ehdottaa, että luottamuksen syventämiseksi hän haluaisi katsoa sekä näyttää sielustaan/ sielustamme jotain ja näin vahvistaa luottamustamme.

Hieman ihmettelin käytäntöä, mutta se ei näyttänyt yhtään vaaralliselta, kun seurasin Johanin ja Cristianin...hmm...”toimenpidettä”. Oli minun vuoroni ja katsoin syvälle Alician silmiin ja näin suuren häkin, jonkin oudon koiran, verta ja Alician seisomassa siinä veressä. Samassa tunnen ja haistan suolan, lämpimän tuoreen leivän, oudon häilähdyksen, tuttuuden tunteen.

Tujaus oli niin voimakas että lensin tuolin kanssa selälleni lattialle katsoen pelokkaana mutta samalla hämmentyneenä ja uteliaana Aliciaa. Tunteesta en voinut erehtyä, vaikkei minulla ollut asiasta mitään tietoa...edes kirkko ei ollut maininnut asiasta...Alicia.... Alicia on minun siskoni!