Budapest

Palattuaan Afrikasta ja levättyään riittävästi sankarimme kuulevat isä Ferdinandolta, että Budapestissa tapahtuu jotakin kummallista. Kansa käy kirkossa paljon innokkaammin kuin ennen, mutta nurkissa kuiskitut juorut kertovat jostain synkemmästä - yöllä ei ole turvallista kulkea ulkona, ja ihmiset vain katoavat. Kansa ei käynyt kirkossa uskosta tai velvollisuudesta - he kävivät siellä pelosta.

Saavuttuaan Budapestiin sankarimme näkivät kahtiajakautuneen kaupungin - rikkaat kulkivat vaunuissaan, hajusteelta tuoksuen, ja köyhät kulkivat rääsyissään. Haju oli kuvottava - avoviemärit olivat köyhien ainoa vaihtoehto - ja löyhkän keskeytti vain rikkaiden parfyymien tuulahdukset. Läheisellä torilla fransiskaanimunkki saarnasi ahneuden syntiä vastaan ja moitti kirkkoa siitä, että se käyhistä huolehtimisen sijaan huolehti omasta rikkaudestaan.

Kaupungissa oli yksi suuri katedraali, ja sieltä sankarimme löysivät kaupungin johtavan kirkonmiehen, Kardinaali Victor Fazekasin. Ennen kuin hän otti sankarimme vastaan, hänen työhuoneestaan käveli vihaisena ulos paikallinen temmeliritarien mestari Ralf Gross. Keskustelussa hänen kanssaan ei selvinnyt mitään - hän uskoi kuolemien olevan Jumalan rangaistus syntisille. Jouduttuaan poistumaan saamatta lisätietoa, sankarimme menivät paikalliseen temppeliritarien taloon tapaamaan temppelimestaria.

Temppeliritarien talo oli vaatimaton, ja katedraaliin verrattuna jopa askeettinen. Ralf kertoi sankareillemme, miten demonit ja vamppyyrit kulkivat kaupungin yössä, ja miten kardinaali, uskoen niiden olevan Jumalan tuomio, kieltäytyi käyttämästä kirkonsotilaitaan kaupungin suojeluun. Hän myös kertoi, miten äänekkäimmät ihmiset, mielipidevaikuttajat olivat niitä, jotka katosivat.

Sankarimme päättivät virittää ansan - he menivät juttelemaan fransiskaaniveljelle, jonka olivat nähneet torilla, ja saivat selville, että hän ei tiennyt kuolemista, ja että hän oli ollut kaupungissa vasta joitain päiviä. Sankarimme saivat juuri vakuutettua hänet siitä, että hän tarvitsi suojelua, kun mustapukuiset olennot hyppäsivät ikkunan läpi (sankarimme olivat toisessa kerroksessa) ja käytävästäkin kuului melua. Nähtyään miekat hyökkääjien käsissä sankarimme vetivät aseensa ja tappoivat heidät. Heidän verensä oli liian vaaleaa ja maitomaista ollakseen ihmisen - hyökkääjät olivat vamppyyreitä.

Hoideltuaan huoneessa olevat vamppyyrit sankarimme hyppäsivät kadulle ja pakenivat käytävästä tulevia vamppyyrejä - mutta heitä ei pelastanut heidän nopeutensa, vaan heidän tiellensä hyppäsi demoni. Mutta demoni ei hyökännyt heidän kimppuunsa, vaan hyppäsi heidän ylitseen ja tappoi vamppyyrit. Tämän tehtyään se kysyi syvällä kurkkuäänellä "Keitä te olette", mutta sankarimme eivät halunneet keskustella vaan hyökkäsivät. Se ei käyttänyt kynsiään, ja niinpä hävisikin tappelun - mutta saatuaan kunnon iskon, se muuttuikin ihmiseksi!

Sankarimme kuulustelivat ihmistä, ja saivat selville tämän kuuluvan kadotettujen veljeskuntaan - he sitoivat demoneita itseensä jotta ne eivät olisi vapaina, ja pystyivät varastamaan näiden voimaa taistellessaan muuta pahuutta vastaan. Vladmir yritti teloittaa vangin kuultuaan tämän hyödyntävän demonivoimia, mutta muut estivät häntä. Sidottuaan Vladmirin he jatkoivat keskustelua, ja sopivat tapaamisesta veljeskunnan kanssa - he tarvitsisivat apua voittaakseen kardinaalin, jonka he kuulivat olevan vamppyyri. He myös pakottivat Vladmirin hyväksymään aselevon veljeskunnan kanssa kunne kardinaali oli voitettu.

Tapaamisessa ryhmät sopivat yhteistyöstä, mutta ennen sitä oli yksi asia täytettävänä: koska veljeskunnan jäsenten sisällä oli demoni, he eivät olleet kokonaan tästä maailmasta. Heillä oli kyky katsoa toista silmiin ja nähdä vilaus hänen sielustaan - ja niin saada käsitys siitä, millainen ihminen toinen on. Heidän johtajansa, Alicia, katsoi kaikkia silmiin, sai vilauksen heidän sielustaan ja samalla paljasti omansa, kunnes hän pääsi Meredithiin asti. Reaktio sielunkatseeseen oli huomattavasti voimakkaampi, koska se paljasti että he olivat sisaruksia - Meredith oli löytänyt kadonneen siskonsa!

Pois Afrikasta

Valitettavasti unohdin kirjoittaa tämän päivityksen ajoissa. Näin kesän jälkeen tapahtumat ovat pahasti hukassa, mutta näin lyhyesti: sankarimme löysivät Ngabi-heimon kylän vulkaanisesta laaksosta, ja houkuteltuaan esiin demonikuninkaan (Akaana-lintuolennon) tappoivat tämän. Tämän ruumiista he löysivät Salomon jalokiven.

Meredithin päiväkirja - osa 5

Vihdoinkin saimme Afrikasta sen mitä lähdimme hakemaankin. Olemme muutaman päivän päästä takaisin Vatikaanissa ja omalla tavallaan olen helpottunut että olemme takaisin täällä, vaikka antaisin mitä tahansa jotta voisin kadota Vatikaanin valvovan silmän alta. Toisaalta, vaikka pakenisinkin, niin tulen aina kantamaan merkkiä josta en pääse eroon...

Edelliset päivät ovat olleet itselleni henkisesti raskaita, sillä olen joutunut myöntämään itselleni, etten ilman tätä ryhmää (miehiä) olisi selvinnyt hengissä ja että he ovat pelastaneet henkeni monta kertaa. En sano että olen kiitollinen tai mitään, vaan sitä että saattaisinpa hyötyä heistä jotakin.

Tupsun jätin edelliseen kylään jossa viimeisimmäksi kirjoitin merkintäni. Ei Tupsun olisi ollut hyvä kulkea pitkin viidakkoa jossa ei ole varmaa tietoa, että olisiko sille ollut vettä. Kaipaan sitä ”pikkuista” tuhisijaa, mutta sen koti on täällä.

Kun saavumme Vatikaaniin ja viemme jalokiven, niin aion vaatia saada tietoa vanhemmistani, jotka Vatikaani on luvannut antaa minulle jos palvelen heitä. Koska joka tapauksessa joudumme reissaamaan ympäri maailmaa, niin samahan minun on siinä samalla etsiä vanhempiani...JOS he ovat oikeasti edes elossa, niinkuin Vatikaani väittää. Minun pitää olla ovela, jotta saan heiltä tietoa, koska en voi kiristää heitä, siinä en voita mitenkään koska olen heidän ”omaisuuttaan”.... #¤%”!/...

Voisin udella Vladimirilta tietääkö hän kuka on tällä hetkellä Vatikaanissa ”ylin” kuulustelija/ kiduttaja...(teksti paksunee ja muuttuu aggressiivisemmaksi) voisin käydä hieman....keskustelua hänen kanssaan. Viime kerrastahan onkin jo melkein vuosi...

Olen saanut koko merimatkan tähän asti olla rauhassa ja toivon että saan nauttia tästä hetkellisestä vapauden tunteesta ja tuulesta....Minusta pitää tulla vahvempi jotta voin saavuttaa pämääräni. Löytää vanhempani ja kostaa Vatikaanille!

Isä, muistan kun olin pieni tyttönen ja olimme juuri ryöstäneet jonkin kauppalaivan, niin sinä tulit luokseni vinosti hymyillen verta suupielessä. Säikähdin kovasti, koska pelkäsin että sinuun oli sattunut pahemminkin, mutta hymyilit ja näin että sinulta puuttui pari hammasta. Sinä vain totesit naureskellen ettei pidä surra irronneita hampaita, sillä nyt tilalle saa kultahampaat. Näin sitä lapsuudessani paljon, jos joltakulta irtosi hammas, hän sai kultahampaan tilalle...jos oli varaa. Tai jos jalka meni poikki, niin puujalka tilalle tai silmän paikalle silmälappu tai lasisilmä. Aina pystyttiin korvaamaan puuttuva osa jollain keinoin, eli ei tarvinnut huolehtia mitä tulisi menettämään, koska uutta tulisi tilalle, ehkäpä vielä jotain parempaa.

Mutta isä, kuinka minä saan sinut takaisin? Kuka voisi korvata sinut tai mitenkä voisin saada viattomuuteni takaisin? Olisitpa sinä nyt antamassa viisaita neuvojasi minulle, sillä en enää keksi muuta keinoa kuin armoton kosto...En tiedä pitäisitkö suunnitelmastani, olisiko se hyvä vai täyttä hulluutta...mutta toivon että jos epäonnistun, niin pääsisin sinun luoksesi. Rakastan sinua isä, vaikka löytäisinkin oikeat vanhempani, niin haluan sinun tietävän että olet ollut maailman paras isä, enkä olisi voinut toivoa parempaa!

Meredithin päiväkirja - osa 4

Jälleen kerran istun savimajassa, tosin tässä on lattia, joten parempi tämä kuin se edellinen. Vasen käteni on herkkänä ja haavaa polttelee jatkuvasti. Haluaisin repiä sidoksen irti ja raapia haavaa, mutta se vain hidastaisi paranemistani ja minä en aio kuunnella Johanin saarnaa siitä, kuinka haavani tulehtuu jne. Hänkin on niin monta kertaa joutunut parantamaan minua, että mietin joskus, miksei hän vain anna minun kuolla? Viimeisten viikkojen aikana olen todella monta kertaa, no kuollut, mutta myöskin ollut niin pahasti haavoittunut, että olisi ollut helpompi jättää minut kuolemaan....No se kuitenkin keksii vielä jotain kieroa! Osasyyhän oli hänen, miksi olkani on paketissa. Johan meni ja kesytti virtahevon! Ja vieläpä jotenkin epäonnistui siinä, että se virtahepo seurasi vain ja ainoastaan minua...Mutta jos taas toisaalta kannalta mietii, niin Tupsu pelasti minut. On siinäkin, oma sotahippo...

Lähdimme siis edellisenä päivänä edellisestä kylästä liikkeelle ja päädyimmä tänne. Tilanne oli sellainen että toinen heimo oli hyökännyt tänne ja ottanut kaikki vangeikseen. Kuten tavallista, hyökkäsimme kylään, mutta itse toimin Tupsun kanssa harhautuksena. Tein liaanista Tupsulle ohjaimet ja sidoin itseni tiukasti siihen kiinni ja pidimme valtavaa melua kylän ympärillä. Tilanne oli niin naurettava ja samalla aivan päätön, etten voinut muuta kuin nauraa aivan mielipuolisesti. Temppu onneksi toimi suhteellisen hyvin ja sain suurimman osan vihollisheimosta perääni. Aiemmin tosin Crisse kävi kidnappaamassa yhden heistä ja olin innoissani, kun luulin että pääsen kunnolla kiduttamaan sitä kuvatusta...kerran sain huitaista nyrkillä ja sitten iskinkin hampaan sille takaisin suuhun. Jos hyvin käy, niin se tulehtuu sinne...toisaalta sitten se onnistuu juurtumaan takaisini ja mokoma saa jälleen nätin hymyn.

Taistelu sujui niin kauan hyvin, kunnes sain sitten nuolen vasempaan olkaani, solisluun yläpuolelle. Sen jälkeen sitten tajuntani pimeni kokonaan ja heräsin siihen kun haavani oli sidottu ja olin puoli-istunnassa. Kun huomasin sidoksen, säikähdin valtavasti ja katselin toisten ilmeitä kavalsivatko ne mitään. Ei reaktiota. Eli he eivät olleet nähneet oikeaa lapaani...HITTO! Pitääkin joutua elämään jatkuvassa salailussa ja pelossa, että kaikki paljastuu!

Joskus pohtii, että olisiko vain helppo huutaa kaikki ja sitten lähteä vain. Vähät siitä, että Vatikaani olisi perässäni. Etsisin vain vanhempani ja lähtisin jonnekkin kauaksi...jonnekkin missä saisin olla rauhassa. Kerrankin taas onnellinen...jos siihenkään enää kykenen.

Isä...minua pelottaa. Kaipaan niitä aikoja, kun olin vielä pieni tyttönen ja sinulla oli tapana ottaa minut karhunhalaukseesi ja rauhoitella minua...SINÄ LUPASIT SUOJELLA MINUA AINA!

(Viimeisen merkinnän kohdalla terä katkeaa ja mustetta leviää paperille ja paperi menee painauman kohdasta rikki. Muutama pisara tipahtaa ja sekoittuu levinneeseen musteeseen).  

Pieniä tapahtumia matkan varrelta - 1

Taistelun jälkeen ryhmä lepää ja kun Meredith on herännyt ja levännyt. Hän lähtee kävelemään ulkoilmaan. Tupsu seuraa Meredithiä ja koska virtahepo on kiitettävän kokoinen, sen poissaolo huomataan pian ja Tendaji sekä Cristian lähtevät tarkastelemaan, minnekkä Tupsu oli kadonnut.

Meredith kuljeskelee lähimetsikössä ja kuuntelee viidakon ääniä, sekä kuulee kun Tupsu tuhisee vieressä ilmoittaakseen että Tendaji ja Cristian ovat muutaman metrin päässä. Meredith ei kiinnitä kaksikkoon mitään huomiota eikä suostu kuuntelemaan heidän kehoituksiaan palata takaisin kylään, koska on vaarallista ja tämän pitäisi levätä jotta paranisi nopeammin jne. Meredith huitaisee terveellä kädellään välinpitämättömästi, koska vasen käsi on kantositeessä haavan takia ja lähtee kuljeksimaan kauemmaksi.

Kaksikko väittää vastaan, mutta koska Tendaji ei uskalla tehdä mitään, niin Cristian yrittää tarttua Meredithiä olasta kiinni, jotta saisi tämän pysähtymään. Meredithin äkkipikaisen luonteen seurauksena, hän käännähtää nopeasti ja yrittää iskeä nyrkillä Cristiania. Cristian onnistuu väistämään ja koska Meredith ei saa kipeällä kädellään mistään kiinni, hän menettää tasapainonsa ja rämähtää maahan liaanien ja sankan kasvillisuuden joukkoon. Kiroten ja ähisten hän nousee polviensa varaan istumaan ja samalla huomaa, että suurten pensaslehtien alla kasvaa jokin outo kasvi. Tendaji sanoo että on vain joskus kauan sitten kuullut kyseisestä kukasta, muttei koskaan uskonut näkevänsä sitä. Kasvi oli kukan tapainen ja mustempi kuin viidakon yö. Löydöstä ilmoitetaan Johanille, joka innoissaan poimii kasvin varovasti, hihojaan käyttäen (koska ei tiedä, onko kasvissa piikkejä ja onko se myrkyllinen) pulloon, ja onnesta myhäillen menee kohti kylää tarkastellen uutta aarettaan kaivellen kaapujensa kätköstä yhtä kirjaansa, josta toivoo löytävänsä joitain vastauksia.

Meredith lähtee äkeissään harpoen kohti kylää Tupsu kannoillaan, kihisten jotain sen suuntaista että kun hän pääsee takaisin Vatikaaniin, hän aikoo olla viikon kylvyssä nousematta sieltä koko aikana...

Sotahippo

En sanonut "älä luota taikureihin" - heidän joukossaan on myös hyviä miehiä, uskollisia ystäviä, ja niitä, jotka ovat valmiit uhraamaan itsensä hyvän asian edestä. Sanoin "älä luotaa taikuuteen" - taikuus on kuin joen suunnan muuttamista paljain käsin, tai toisinaan kuin tyhjään ilmaan tarttumista ja itsensä ylös vetämistä. Jo luonnoltaan se ei ole loogista ja luomisen sääntöjä noudattavaa, vaan se rikkoo niitä. Se voi käyttäytyä arvaamattomasti ja pettää  sinut kun sitä eniten tarvitset. Ei, viisas mies ei luota taikuuteen, sillä sitä ei sido luomisjärjestys. Se on kaaosta.

     -Isä Zacharias, 1459

Toivuttuaan hieman koettelemuksistaan ryhmä lähtee kohti seuraavaa huhupuhetta: he ovat kuulleet että pohjoisempana siivekäs demonikuningas on palannut. Eikä pahuus koskaan loppuisi tältä mantereelta? Joko tämä demoni vihdoinkin olisi mustan timantin kantaja? Ryhmä kävelee läpi viidakon, ja tämä viidakko on tiheintä mitä he ovat nähneet - edes eläinten polkuja ei näy läpipääsemättömässä tiheikössä. He ovat saapuneet Afrikan viidakon sydämeen, alueelle, jolla edes paikalliset heimot eivät kulje.

Jonkin aikaa käveltyään he löytävät viidakon läpi virtaavan joen, joka vie suurin piirtein oikeaan suuntaan. Joen rannat ovat melko vapaat korkeasta kasvillisuudesta, ja niinpä ryhmämme retkikunta jatkaa matkaansa joen rantoja pitkin. Eräänä iltana Johan jatkaa tutkimuksiaan ja kokeilee uutta loitsumuunnosta - hän ei suostunut kertomaan, mitä yritti, mutta lopputulos oli vähintäänkin kummallinen. Joessa kylpi virtahepoja, ja maagiset energiat virtasivat yhteen niistä. Lopputulos oli, että se nousi joesta ja lähti kävelemään ryhmän luo.

Kantajat tapasivat jo aseitaan - hippo on afrikan vaarallisin eläin. Mutta se ei hyökännytkään, vaan tuli ja nuolaisi Johanin naamaa - se oli rakastunut! Johan ei kuitenkaan ollut erityisen imarreltu virtahevon lähentelystä, ja kun loitsu oli vielä nuori ja taipuisa, sai virtahevon huomion kääntymään Meredithiin. Nyt Meredithillä oli henkilökohtainen sotahippo, joka seurasi häntä kuin koiranpentu!

Kun karavaanimme (ja hippo) jatkoivat matkaansa pohjoiseen, viidakko alkoi pikku hiljaa hälvetä, ja polkuja näkyä. Karavaani leiriytyi, ja Tendaji lähti tiedustelemeen eteenpäin, toiven löytävänsä kylän josta saada lisätietoa. Illan tullen Tendaji palasi: he olivat löytäneet metsästäjien polun. Puihin oli kaiverrettu merkkejä, joita he eivät osanneet tulkita, mutta jotka eivät voineet olla eläinten tekemiä. He eivät kuitenkaan olleet ehtineet polun päähän ennen illan tuloa.

Aamulla ryhmä seurasi Tendajin polkua, ja heidän valitsemansa suunta oli oikea - mäen takaa paljastui kylän katot. Kylän majoista nousi savua ja suuan tuoksua, mutta muuten jotakin oli pielessä - suuri määrä naisia, lapsia ja vanhuksia sekä muutamia miehiä oli köysissä keskellä kylää, ja joukko miehiä sotamaalauksissa tutki rakennuksia ja ajoi viimeisiä ihmisiä keskelle ja köysiin.

Ilman tietoa siitä, mitä tapahtuu, Cristian lähti hankkimaan informaatiota. Hän odotti varjoissa kylän vieressä, kunnes joku lähestyi, ja kolkkasi yhden sotamaalatun miehen. Kuulusteluissa paljastui, että hänen heimonsa kaappasi orjia demonijumalalle pohjoisessa.

Ryhmä ei kuitenkaan voinut jättää näitä ihmisiä orjiksi, ja kehitti sotasuunnitelman: Meredith ratsastaisi hipolla kylän toiseen päähän, ja muut hiipisivät sisään toisesta päästä. Suunnitelma toimikin kohtuullisesti; mitä nyt Meredith haavoittui vakavasti, sotahippo raivoistui veren hajusta, Johan kompuroi ja muuttui kissaksi, ja vihollisten ilmeet olivat näkemisen arvoiset kun valkoinen nainen ratsastaa virtahevolla! Kun pöly oli laskeutunut, ryhmä oli onnistunut vapauttaamaan orjat ilman tappioita, ja orjakauppiaat oli ajettu pois.

Miten tarina jatkuu?

Meredithin päiväkirja - osa 3

Lähdimme varhain seuraavana aamuna matkaan ja ilma oli jälleen kuin saunassa. Siinä vasta mielenkiintoinen keksintö....mutta niin. Matka jatkui Tendajin johdossa kohti maanvyörymiä ja tottakai meidän pitää väitellä kaikesta pienistä asioista. Lopulta päsimme kiipeämään kukkulalle, jonka juurella näimme talon. Sitä ei oltu hakattu siihen, sillä suuren kivet joista talo muodostui, olivat tavattoman sileitä ja suuria. Lähdimme kulkeutumaan talon sisään ja siellä oli portaat, jotka viettivät alaspäin. Lopulta sitten Vladimirin johdolla menimme portaita pitkin alas ja kuinka sattuikaan. Portaat romahtivat koko ryhmän painosta ja rojahdimme hyvän matkaa alas kovamme maaperälle. Asiaahan ei sitten helpottanut se, että Cristina putosi minun päälleni ja siinä sitten muutaman minuutin haukoin henkeäni vihaisena. Tottakai juuri minun päälleni! Miksei vaikka Vladimirin tai Johanin?! No Johan on niin luiseva, että hän menisi varmana palasiksi...

Luola oli hyvin outo, johon olimme pudonneet ja seinillä oli jotain outoa kirjoitusta jossa puhuttiin riidoista ja veriuhrista ja kaikesta oudosta. Huoneessa oli myös ovi ja suutuksissani, jotta saisin vähän purkaa vihaani potkaisin sitä ensin ja sitten avasin oven. Sen takaa paljastui tyhjä, pitkä ja pimeä käytävä. Otin maassa olleen soihdun ja aloin mennä tunneliin, kun Cristian esteli ja aikoi itse mennä ensin. Hermostuin ja töytäisin häntä kauemmaksi, mutta hän jääräpäisesti pisti vastaan ja Vladimir meni ensin. Emme ehtineen kauaksi, kun tapahtui jotain outoa ja päädyimme takaisin lattialle ja minä haukoin henkeäni ja Cristina oli päälläni. Työnsin hänet suutuksissani jälleen pois ja haukoin henkeäni. Tätä tapahtui muutaman kerran kun sitten kaikki vuodatimme verta alttarille...menetin malttini, mutta siitä ei ole enää mitään haittaa. Käytin isän antaman medaljongin sisältöä. Tällä kertaa se toimi...ihmettelen sitä, mutta minulla ei ollut aikaa pohtia sitä sen enempää. Minun piti nopeasti sitoa käteni, etteivät muut näkisi, mitä haavaani laitoin. Pidän sidettä myöskin sen takia, ettei tule uteliaita kysymyksiä.

Päädyimme käytäväsä tienhaaraan joden päissä oli kaksi huonetta. Toinen oli jonkinlainen yhdistelmä makuuhuone ja työhuone sekä keittiö josta johti portaat eteenpäin. Jatkoimme matkaa ja päädyimme suureen huoneeseen jossa oli useita sotureita, mustaan kaapuun kääriytynyt mies ja kivipaadelle, samanlaiseen kuin ensimmäisessä luolassa, sidottu tyttö. Aloitimme taistelun.

Taistelimme pitkään ja ainakin itse antaumuksellisesti, sillä Tendaji kertoi nähneensä kuinka mustakaapuinen oli tappanut tytön jo useamman kerran. En tiedä mikä tämä kirottu paikka on, mutta en anna tytön kuolla. Pitkän taistelun uuvuttamana ja osa voimistani kadonneena olin tiukassa paikassa ja taistelin kolmea soturia vastaan. Mitä muistan siitä on, että yksi sotureista lävistää minut keihäällä. Sitten kaikki alkaa alusta. HIENOA! Kuolin jo kaksi kertaa!

Jälleen kerran taistelimme pitkään ja tällä kertaa kuoli soturi, jälleen kaikki alkoi alusta. Tätä jatkui pidemmän aikaa. Kun laskin jälkikäteen, niin taisin kuolla tuolla luolassa kaksi tai kolme kertaa. Ei ensimmäistä ilman toista ja toista ilman kolmatta...Pimeys ja välähdys. En seuraavalla kerralla kuuntele ja toimi Vladimirin itsemurhaohjeiden mukaan. Kohta minä vielä kuolen lopullisesti!

Loppujen lopuksi saimme tainnutettua kaikki ja vapautettua tytön. Tyttö kertoo että hän muistaa vain yhden ainoan kerran, juuri tämän kerran kun me tulemma ja pelastamme hänet. Tyttö ei varmana ymmärrä miten onnekas hän on muistaessaan vain tämän kerran, jolloin hän ei kuole. Myöskin selvisi, että luolassa oli jokin loistu joka esti ihmisiä kuolemasta ”oikeasti”, ja luola oli tarkoitettu riitojen sopimista varten. Oli mitä tahansa, olen iloinen että pääsimme sieltä pois. Se mustakaapuinen poppamies varmana ensimmäisen kerran herätessään on kauhuissaan, kun tuntee suurta kipua eikä näe mitään. Kuinkahan kauan hän elää niin, kunnes kuolee ja herää seuraavan kerran näkevänä? Saastaiset madot!

Matka takaisin kylään kuluu onneksi ongelmitta ja laskeskelin että olen kuollut nyt kolme kertaa. Ne kerrat jolloin kuolin luolassa, eivät olleet samanlaisia kuin ensimmäinen, sillä niistä minulla ei ole muistikuvina muuta kuin kipu, pimeys ja välähdys. Johankin sattui kuolemaan kerran ja hän piti sitä mielenkiintoisena kokemuksena....Tietäisi vain, mitä se on todellisuudessa.

Jatkamme jälleen huomenna matkaa kohti pohjoista ja yritämme saada käsiimme sen *#%&” rubiinin jota se #/(½%#* pappi laittoi meidät etsimään. Nyt toivon että saisin nukuttua tämän yön levossa...olen nähnyt viime yöt painajaisia ja ne hermostuttavat minua. Olen aamulla väsynyt ja vapisen, enkä todellakaan halua näyttää heikkouttani nuille maakravuille! Kun pääsemme takaisin Vatikaaniin otan pitkän kylvyn ja rommipullon ja taidan vetää pääni täyteen... Heh, isä, sait sinä minussa jonkinlaista ladymäisyyttä aikaan, kerta niin kovasti haluan kylpyyn. Mutta viinapäästäni voit ihan hyvin syyttää itseäsi! Kaikenkaikkiaan, minähän olen sinun, merirosvokapteenin, **** tytär...(pieni yksinäinen pisara tipahtaa ja tahraa toiseksi viimeisen sanan).

-Otteita Meredithin päiväkirjasta
 Vatikaanin arkisto